Helatorstaita vietetään 40. päivänä pääsiäisestä ja se on ollut vanhan kansan mielestä vuoden pyhin kirkkojuhla. Juhlan nimikin tule ruotsin helig ”pyhä” -sanasta ja vanhan nivalalaisen sanonnan mukaan silloin ”ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa eivätkä kuninkaan myllyt pyöri”. Tällä pyhäpäivällä ei ole edeltäjää kristinuskoa edeltäneessä ajassa, vaan se pohjautuu puhtaasti 1200- ja 1300-luvulla katolisen kirkon piirissä tehtyihin päätöksiin Raamatun tulkinnasta.
Vuonna 1973 helatorstaille annettiin Suomessa nimi ”Kristuksen taivaaseen astumisen päivä” ja se siirrettiin perinteiseltä paikaltaan edelliseen lauantaihin. Tämä siksi, ettei arkipyhä olisi katkaissut viisipäiväistä työviikkoa. Helatorstai palautettiin vanhalle paikalleen torstaihin vuonna 1992. Kristillisistä arkivapaista käydään edelleen säännöllisesti keskustelua kirkon ja työmarkkinajärjestöjen välillä.
Rukoussunnuntain ja helatorstain välisenä viikkona rukoiltiin pellolla vuoden tuloa ja pyydettiin hyvää satoa. Tästä perinteestä juontaa juurensa nykyäänkin monella maaseutupaikkakunnalla pellon äärellä suoritettava kylvöjen siunaus. Helatorstain aattona poltettiin ainakin Hämeessä, Satakunnassa ja suuressa osassa suomalaista Uuttamaata helavalkeita. Valkeita poltettaessa myös leikittiin ja tanssittiin ja joillakin paikkakunnilla juhlinta kesti päiväkausia.
Sääksmäen Ritvalassa nuoret neidot kokoontuivat kulkueeksi ja lauloivat uskonnollisia ja opettavaisia lauluja, helkavirsiä. Virsien uskottiin tuottavan onnea sadolle ja sanottiinkin, että ”Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin (menoihin) kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää”. Helkavirsikulkueesta on asiakirjatietoja 1700-luvulta, tapa katkesi 1800-luvun lopulla, mutta se elvytettiin uudelleen 1900-luvun alussa kotiseutujuhlana.
Elsa Hietala
Suomen maatalousmuseo Sarka