Äiti-pieni, siellä sinä tulet, lumisella Sorrontiellä, polkien pyörälläsi, lumen takkuillessa kettinkeihin.
Pyöränsarvessa on se ruskeanruudullinen, vanha kassi. Päässäsi liian pieni karvahattu, ylläsi vasikannahkaturkki, paikattu ja parsittu. Jalassasi mustat saappaat, melkein kengät. Kädessä omakutoiset tikkurit. Kaulahuivi lyhyenläntä. Korvalaput antavat suojaa viimaa vastaan, sillä korvasi ovat aina kipeät.
TULET ripeästi sisälle. Pyörä talonnurkalle, saappaitten puhdistus luudalla enimmistä lumista. Ja sitten oletkin jo kyökissä. Riisut takkisi, panet kassin hellan viereen. Kiiruhdat kammariin. Uunissa palaa tuli. Pystyvalkian pesä. Menet selin ja nostat häveliäästi helmojasi tulen loimotukselle. Sinulla on flanellihousut, ei villahousuja, reitesi ovat paljaat, sukkanauhat ulottuvat juuri ja juuri ohuiden sukkien yläreunaan. Olet pukeutunut, niinkuin siihen aikaan vaatetettiin.
Lasket helmasi, käännyt muuria kohti ja pitelet siinä punasormisia kouriasi. ”Kinnistellee-kinnistellee!”, sanot. Sitten huokaat helpotuksesta. Kädet lämpenevät hetkessä. Siirryt ruokakassille, ei mitään erikoista,mutta jouluruokaa jo kumminkin. Luumuja, sekahedelmiä, voita, kahvetta, maitoa, kermaa. Siinäpä ne. Itse leivot kakot ja limput, pullat ja piparit. Jauhoja on saatu Jaakolasta, samoin perunoita. Rakas possu on teurastettu, ui jo suolavedessä. Samoin lipeäkala on tuhkavedessä. Homma on hanskassa, niin sanotusti.
”Ei passaa looria, eikä salettia, eikä leipomuksia tehrä liian aikaseen, neet kuivuu!” Mutta pikkuleivät passaa leipoa hyvissä ajoin: herrasväkeä, ässiä, ruskeita piparkakkuja. Tänäpä ehtoolla voisi jo aloittaa. On siinä tarkkaa punnitusta. Muistan sen pienen vaa´an, joka säntillisesti näytti grammat. Ja ilman runsasta voita ynnä sokeria ei tullut mistään mittään.
Siivous kannattaa jättää viime tippaan, kun leipominen on semmosta rohjaavaa. Kanat täytyy ruokkia. Ne mamman kanat, jotka tulivat meille eläkepäiviään viettämään. Munivatkin kohtuullisesti. Ja mikäpä olisi joulu ilman joulusaunaa ja kesällä tehtyjä vihtoja. Aattosauna.
KUUSEN, sen hakee isä jostakin lähimetsistä, voimajohtojen alta. Kaikkein huonokuntoisemman, harvan, kitukasvuisen, jota sitten lyhennetään. Lyhennysoksista saadaan tuuhea kuusi, kun vintilällä taajaan reikiä vintilöidään ja niihin oksia tökätään. Huonompi puoli tietenkin nurkkaa päin. Tuodaan vasta aattoaamuna sisään lämpeämään, koristelua varten.
Mitäs vielä? Puhtaat matot, kesällä pestyt, odottavat eteisessä. Äiti on jo siivonnut mammalla, siellä kun ei sekastu. Mamma on vuosia ollut vuoteenomana, mutta nauttii joulusta hänkin, omalla vaatimattomalla tavallaan.
Äiti komentaa isää hakkamaan puita niin paljon, että kaikki kypsyy ja keittyy. Vielä joulupyhiksikin. Joulu rauhoitetaan kaikelta semmoiselta askareelta, jonka voi tehdä etukäteen. On mukava mennä nukkumaan, kun tietää, että äidillä on homma hoidossa, että taas tulee yksi unohtumaton, ihana joulu elämän kirjavaan loimeen.
Aamulla herätään kylmään todellisuuteen. Muuri on jäähtynyt, samoin hellan runstaaki. Mutta hetkessä äiti virittää tulet, keittää kahveet, herättelee velipojat töihin ja minut kouluun. Myös isän hätäaputöihin.
Tänään äidillä on projekti: patjojen täyttäminen uusilla, pehmeillä oljilla. Pietilän ladosta on saatu lupa hakea oljet.
ÄITI RAAHAA patjan kerrallaan hangen poikki. Menee keittämään mammalle aamukahveet. Tulee takaisin. Kysyy Suopellon talouskauppiaalta, jos vähän vielä laskua saisi tehdä. Kun muutama asia pitäisi ostaa. Jaa, että kauppias on nähnyt ukon viinakaupan jonossa.Viinaan riittää rahaa, muttei ruokaan. Puhuttelun jälkeen äiti saa jatkoaikaa laskun maksamiselle.
Tulee kotiin, avaa Singerin ja alkaa surruttaa. Pojille flanellisia pyjamia, minulle yöpaita, isälle paita ja alushousut. Ne ovat joululahjoja, salaisia, mutta joka joulusta jo tiedossa. Minun yöpaidassani on pitsiä kauluksen reunuksella ja hihansuissa, pojilla pyjamien takeissa, ylhäällä, pieni tasku, siellä uusi, kankainen nenäliina.
Onhan se tylsä yöpaita, verrattuna kauppojen ikkunain nailonisiin yöpaitoihin, hetaleisiin. Tosin ei semmoisilla tarkenisi meidän lämpötiloissa.
Illalla kerään veljiltä äidin aamutossujen hinnan ja päätän ostaa velipojille totuttuun tapaan taskupeilin ja -kamman.
”Täällä on kun seittämän päivää ennen joulua, puuskahtaa äiti!” Totta, siltä täällä näyttääkin. Koulun päätös on huomenna ja äidin tekemä mekko on vasta puolivalmis. Aamulla sitten loput, sanoo äiti, nuppineuloja suussa. Muistelen joulunäytelmän vuorosanoja.
NYT ÄITI leipoo.Hän on kiertänyt hiuksensa liinan alle ja essu on päällä. Miten taitavasti pyörittyvät kakot ja pullat. Pikkuleivät on jo valmiit. Ja eikun siivoamaan. Kaikki ulos 25 asteen pakkaseen, kaikki se, mikä on tarkoitus tampata ja hakata ja pudistella ja puristella. ”Jättäkää ne sinne, että tuultuvat ja rupeevat haisemaan ulvolta, on se niin ihana haju!” Ja tuukit silitetään. Ja pöyrät pyhjetään. Vieraita ei toivota tähän sekamelskaan. Ovensuussa on Heinosen Aili, hän saa tulla. Juoda kahvia ja viedä limpun kotiin tuliaisiksi. ”On niin luanikas toi Aili!”
Alpolta tulee äidille kirje: jouluksi kotiin! Äiti riemastuu. Postikortteja tasaiseen tahtiin. Niiltä, joille on aina lähetettykin. Kaupassa on rahalista postille. Mistäs siihen tehtäisi pennosia, vaikka on se niin hyvä posti, että ansaitsisi tulla jouluna muistetuksi.
Koulunpäätös on seitsemältä. Kaikki sujuu hyvin ja todistus on niin ja näin, niinkuin aina ennenkin. Kukaan ei sitä kysele, ja mitäs kyselemistä siinä olisikaan. En ole ihmelapsi.
Äiti lähettää kauppaan. Sillä reissulla katoaa kukkaroni ja vaivoin säästämäni äidin aamutossurahat. Ei auta, täytyy kertoa äidille ja pyytää häneltä omaan lahjaansa raha. Äitiä säälittää, kaivaa plisusta kukkarosta tarvittavat avut. Kalliit ne tossut eivät ole, mutta niissä on punaiset tupsut, jotka toivottavasti tuovat joulumielen äidillekin.
MENEN tekemään mamman joulutyöt. Lämmitän hellalla äidin tuomat ruuat. Haen puita valmiiksi aamua varten. Ja mamma kiiruhtaa muistuttamaan: ”Tulkaa aattona ajoissa, että saan rauhassa kuunnella ratiosta joulurauhan julistuksen!” Kelkkailen kotiin. Äiti on pessyt lattiat, kuurannut mäntyssoopalla ja juuriharjalla.
Matot on lattialla. Ruuat porstookaapissa, hyvin varjeltuina, etteivät hiiret pääse nakertamaan. Joululyhde seisoo hangessa. Isä on tuonut kuusen kamariin ja minä saan sen koristaa. Meillä on aina lasten kuusi, täynnä koristeita ja kultaisia ja hopeisia lameita, valtava narullinen eri maiden lippuja, oikeita omenoita, karamellejä, enkeleitä, palloja ja siellä korkealla latvassa se tärkein, joulun tähti. On aatonaatto.
Äiti halstaroi hellan pesässä suolasilakat valmiiksi aaton salettia varten. Kinkku on paistumassa ja kun sen rasvaan kastaa äidin uutta kakkoa, luulee, että taivaan mannakaan ei ole näin hyvää.
Enkelikello on valmiina heläyttelemään huomenna. Kynttilät sidottu rautalangoin kuusen oksiin.
Mennään maate, kukin omalla tavallaan, joko lukien tai lukematta iltarukousta. Äiti valvoo vielä pitkään. Odottaa joulua. Katselee tähtiä ja kuuta. Kertailee mielessään joulun tarinaa, johon hän niin vahvasti uskoo.
ON AATTOAAMU. Kaikki alkaa olla valmista. Kaikki on valmista suuren juhlan tulla. Suuren juhlan, jonka humussa köyhäkin perhe syö illalla itsensä ähkyyn. Miehet availevat vöitään. Kaikki ovat raukeita. Valmiita nukkumaan. Saunassa on käyty. Lahjat, ne todennäköiset, ne mitä aina saadaan, on avattu paketeista. Uusi yöpaitani odottaa ja pehmeä olkipatja, kaunis pitsilakana ja valkoinen tyynyliina.
Vain äiti jää valvomaan. Hän haluaa jatkaa tätä joulun ihanaa satua, tätä muutaman tunnin ihmeellistä taivaista huumaa. Tätä, joka on aina yhtä suuri ihme ja sumuttaa pienenkin mökin tunnelmaan kultaa, suitsuketta ja mirhamia.
Äiti sytyttää pengaalitikun kuuseen, muistelee varmaan lapsuutensa jouluja. Hymyilee ja heiluttaa jalkojaan niin että punaiset tupsut aamutossuissa tanssivat joulupolskaa. Sitten äiti huokaa ja valmistautuu nukkumaan. Aamulla on aikainen herätys joulukirkkoon.
Äiti sulkee salusiinit, katsoo sitä ennen vielä kerran ikkunasta tuhansin timantein hohtavaa hankea. Näkeekö Joulun Lapsen tai Enkelin, kun hymyilee niin herttaisesti, niinkuin pienille vauvoille tai pulleille enkeleille hymyillään. Äiti on kerran vuodessa ylitsevuotavan onnellinen. Jouluaattona.
NÄIN kultaantuu minun lapsuuteni joulujen muistot. Kaikki kiireet, rahahuolet, hermostumiset, riidat, äidin ylikuormitus – kaikki se unohtuu. Muistoihin pyrkii vain kauniita asioita. Kuva on niinkuin kultaraaminen taulu, ihana ja unohtumaton.Se, jonka nimeksi äiti sanoo Ehtookellot.
Kunnes kaikki kerran haipuu. Pienet mökit, hatarat seinät, liukkaat rappuset, jäiset kaivot, ahkerat ihmiset, känsäiset kourat, reumaiset selät, jotka kauan sitten nauttivat yhdestä taivaallisesta juhlasta, pakkasen paukkuessa ja tähtien tuikkiessa.
Kohta kukaan ei enää niitä jouluja muista. Muistetaan vain, miten mikro temppuili jouluna, jääkaappi hajosi, sähköhellan valo vilkutti, televisio värisi ja älypuhelin ei suostunut älyämään yhtikäs mitään. Kaiken huipuksi, autosta katkesi kartaaniakseli.
Mutta minä ilmoitan teille ison ilon: vuosikymmenten saatossa nämä nykymuistotkin kultaantuvat. Paha unohtuu, vain ihanat asiat jäävät pintaan ja muistuttavat sitä kultaraamista taulua, jota niin ihailimme.
JOS KATSON tarkasti taulun taakse, kultaiset muistot himmenevät. Muistelin edellä 50-luvun alkua. Eihän pappa silloin vielä ollut kuollut. Pappa kuoli vasta 1960. Yhdessä he 50-luvulla elivät, pappa ja mamma, Kyttälänkadulla. Mieli ei ehkä halunnut muistaa surullisia asioita, nehän eivät hevillä kultaannu.
Pappani oli nuoresta asti ahkerasti renkinä eri taloissa.Viimeksi vuosia Hulmilla. Sai pahan astman. Tänä jouluna, pappani, vähän yli 70-vuotias, näyttää vanhalta, kuluneelta, väsyneeltä. Syljeskelee räkää ympäriinsä, niin että mammaa hävettää. On työtä tehnyt, lapsiaan rakastanut, vaimoaan kunnioittanut, Jumalaan uskonut. Ei jaksa enää raskaita maatöitä. Jotain täytyy tehdä, kun ei ole vielä kansaneläkkeitä. Hän saa yövartijan paikan, muistaakseni oluttehtaan kulmille. Valvoo yöt, kulkien rakennuksesta toiseen. On hänellä jonkunmoinen asekin taskussa.
Jouluna pappa saa erikoistehtävän. Hänen täytyy vahtia monta yötä joulupukin helikopteria. Se laskeutui joulunavaukseen torille, pukki mukanaan. Nyt se on tyhjillään ja nousee ilmaan vasta aattona. Vanha, väsynyt, yskivä mies kiertää yöllä Loimaan kauppalan toria, astmatupakki suupielessä. Poikariiviöt kiusaavat ja ilkkuvat. Tarttuvat karvalakkiin, heittävät maahan. Ei ole voimia panna hanttiin.
Käännän äkkiä Ehtookellot toisinpäin. Kultaiset kehykset sädehtivät, mies ja vaimo rukousasennossa pellolla. Niin yksinkertaista, niin kaunista.
Pirkko Jaakola