Kuljemme eteenpäin Vesikoskenkatua. Tori jäi jo taakse, nyt ollaan jo Loimaan Kinon nurkalla. Kino oli Rantasen Jussin elokuvateatteri. Vanha hirsitalo ja keskellä teatteria iso kamiina. Viereen ei haluttu istumaan. Jussi suositteli Lännen kuvien aikaan, että menisimme keräämään hylsyjä etupenkkiin. Kyllä sinne mentiin, mutta hylsyt jäi keräämättä.
1950-luvun lopulla tulivat teatterin pitäjiksi Artturi ja Martta Määttä. He rakensivat Kinon yhteyteen, Kulosen talon viereen, komean kaksikerroksisen talon. Alakertaan tuli ravintola ja yläkertaan asunto. Baarin, kuten me opimme sanomaan, nimi oli ensin Kino-Baari. Nimi lienee varattu, koska nimi muuttui pian Bio-Baariksi. Pidimme sitä yhteiskoululaisten baarina.
Elokuvateatterissa rouva Martta myi liput. Artturi oli ovella ja repi liput. Tyylikkäästi ruskea puku päällään. Lippuluukulta sai ostaa pientä purtavaa. Kun oli lasten näytös, isommat pojat yrittivät kyykyssä saada lasten lipun. Sama porukka yritti sitten ääntään madaltaen ostaa liput eli tiketit aikuisten leffaan. Kun elokuva oli loppu, isot pojat panivat kessun suuhun jo ennen kuin elokuva loppui. Se sytytettiin heti, kun lähestyttiin ulko-ovea. Joskus pojanklopit yrittivät hiipiä sisään ulosmenon ovista, mutta ne avattiin vasta lähellä filmin loppua.
PARHAIMPINA VUOSINA Bio-Baariin pyöräiltiin heti koulun jälkeen toviksi ja illalla vielä uudestaan. Suuria syitä olivat televisio ja nurkassa oleva flipperi. Tosin jos halusi katsoa telkkaria, niin piti tilata vähintään pullo limsaa. Rouva Mattila piti siitä huolen. Hänen miehensä hoiti teatterin puolella filmimasiinaa. Siis kone, jolla filmit näytettiin. Hieno huone, jonne joskus päästiin käymään. Olimmehan samalta pellolta.
Baarissa oli 6-7 pöytää ja kabinetin puolella muutama lisää. Ruoka-annokset olivat hyviä, maittavin se baarinpannu. Bio Baarissa saimme myös ensimmäiset pirtelöt ja Coca Colat. Kuusikymmenluvun alussa saimme pajatson lisäksi levysoittimen eli Juke Boxin. Hyviä kipaleita, 20 markkaa per kipale, 50 markalla sai soittaa kolme. No, Paul Ankaa, Elvistä ja Beatlesia.
Pajatson pelaaminen oli taidetta. Rahaa pantiin lyöntiaukkoon ja sitten sormi päävoiton kohdalle. Etu- ja takaressun purkaminen oma taiteensa. Kun voitto tuli, piti konetta vielä jysäyttää, jotta isompi voitto tulisi. Yksi sai lisänimen Jytky. Hän löi vähän liian voimallisesti ja sai torut.
Viikonloppuisin sain olla joskus likkojen seurana, kun he odottelivat poikakavereitaan. Aikuisemmatkin viihtyivät Baarissa. Kerran Lääperin Eila tuli sinne komean Mustialan agronomin kanssa. Olin ylpeä, kun Eila morjesti minua, olinhan samassa apteekissa karapoikana.
KINOA VASTAPÄÄTÄ oli Saarisen puuverstas. Aikaisemmin räätäli Mettinen, jossa tätini oli ollut pari kesää kisällinä. Saarinen ja Isoisäni Oskari Rauhamäki olivat työkavereita jo Häkän ajalta. Kun Häkässä ei enää tarvittu vanhoja osaajia, niin miehet rupesivat tekemään yhdessä taloja. Iltapuhteina Oskari teki vielä oven karmeja ja ikkunanpokia. Sileät leipälapiot Martta Aaltoselle. Niistä Martta oli tarkka, Rauhamäen olivat sileimmät – ja varmaan halvimmat.
Ehti Oskari korjata vielä Sauna-Nurmiskan vesikärryt ja sorvata Arkkuliike Leinon arkkuihin jalat. Arkku-Leinon poikakin oli Saarisella ja Rauhamäellä opissa, mutta ei tainnut pärjätä.
Saarisen liikkeeseen tehtiin lisäosa, jossa myöhemmin Nokso-Koivisto piti kauppaa. Muistan että Nokso-Koiviston Helvi-vaimo oli valittu aikanaan Miss Loimaaksi. Nokso-Koivistolla oli Saarisen perua kaunis puutarha ja hyviä omenapuita. Kun olimme vähän isompia, kävimme tietysti maistamassa. Nokso tuli meitä torumaan ja otti kraiveleista kiinni Leitsua: ootte ottanut mun omenoita! Leitsua eli Karia nauratti moinen ja tempaisi itsensä irti ja sanoi: Entäs sitten!
PARAS KESÄ oli, kun Vesikoskenkadulle tehtiin vesijohto ja viemäri. Bio-Baarin edessä oli silloin hieno puusilta kaiteineen. Siinä oli kiva istua ja vahrata likkoja. Nyky eli Pekka totesikin tytöille: Mitäs kinkut! Meidän pikku Venetsia kesti vain sen kesän.
Me asuimme Rauhamäkeä vuoteen 1947, ja talo myytiin Suomisen Veikkolle. Hän päällysti talon asbestilevyillä, sen ajan malliin. Nykyään talon paikalla on niin sanottu Kiinan muuri.
KÄSITYÖLÄISKATUA jos menemme Kupin ladolle päin, niin seuraava oli kivenhakkaaja Mäkinen. Ansioitunut ammattimies, oli myös kauppalan valtuustossa. Talossa tyttäret Rauha ja Laura sekä Lauran lapset Ritva ja Kirsti ja poika Riku. Kun Mäkisen vaimo kuoli, hän muutti piharakennuksen pieneen huoneeseen, jotta lapsille jäisi enemmän tilaa.
Vastapäätä Mäkisiä oli Heinosen talo. Taloa sanottiin Koopeli-Heinoseksi, koska Mellilässä oli sellainen. Yksi Heinosen lapsenlapsista nousi Loimaalle kaupunginjohtajaksi.
Matti Pulli