Loimaa
Katriina Reijonen
Loimaan teatterissa nähdään huhtikuussa kantaesitys teoksesta Vaietut muistot. 1950-luvulle sijoittuva näytelmä on paikallisin voimin tuotettu ehta musikaali, jonka keskiössä ovat erilaiset ihmiskohtalot ja ihon alle kätketyt muistot.
Näytelmän on käsikirjoittanut loimaalainen Lea Karolius ja ohjannut Merikerttu Mutala, joka on säveltänyt ja sanoittanut teoksen kaikki kappaleet.
Mutala ja Karolius ovat toisilleen tuttuja harrastuksen kautta, mutta vasta Vaietut muistot toi samanmieliset taiteilijat ensikertaa kunnolla yhteen. He huomasivat jakavansa haaveen musiikkipitoisesta teoksesta, joka olisi tunnelmaltaan romanttinen, mutta sisältäisi myös draaman aineksia.
Karolius tarttui kynään, mutta huomasi pian, että teksti tuntui jotenkin kuljettavan kirjoittajaansa, eikä toisinpäin.
– Aluksi visioimme paljon yhdessä. Minä näytin käsikirjoitusta Mekulle ja Mekku kuuntelutti minulla musiikkiaihioita. Se oli sellaista ajatustenvaihtoa puolin ja toisin, Karolius kuvailee.
– Minä olen aina haaveillut siitä, että yhteistyö käsikirjoittajan ja säveltäjän kesken menisi näin hyvin. Musikaali on sellainen isojen kokonaisuuksien taideteos, jossa voi helposti tulla taiteellisia klikkejä, mutta tämä projekti on ollut jotenkin myötäisten tuulien alla. Tämän teoksen aika on nyt, Mutala vakuuttaa.
Vaietut muistot ei ole vain musiikkinäytelmä, vaan draamamusikaali, joka tarjoaa lajityypistä tuoreen näkemyksen. Hersyvän tanssin sijasta nähdään yhteistä liikettä ja tunnettujen kappaleiden sijasta kuullaan jotain aivan uutta.
– Musiikkiteatterista ja musiikkinäytelmästä puhutaan helpommin. Vaikka meillä on kuorot, liike sekä laulut, jotka on sävelletty sitä varten, että ne vievät kerrontaa eteenpäin, mekin ujostelimme aluksi musikaali-sanan käyttöä, Karolius ja Mutala myöntävät.
Musikaalit ovat Loimaan teatterilla harvinaista herkkua. Lasten ja nuorten ryhmien kanssa musikaaleja on harvakseltaan toteutettu, mutta Mutalan muistiin ei ole jäänyt yhtäkään aikuisille suunnattua musikaalia.
Vaietut muistot rakentuu Loimaan teatterin näyttämölle työväenopiston harrastuspiirinä. Siksi tekemisen keskiössä on taiteesta oppiminen. 16-päinen näyttelijäkaarti on tähän mennessä ehtinyt harjoittelemaan puhekohtauksia, lauluryhmä- ja kuoro-osuuksia, duettoja ja sooloja.
– Meillä on tosi hyvä satsi näytteleviä laulajia ja laulavia näyttelijöitä. Parasta on, että molemmat ryhmät voivat oppia jotain toinen toisiltaan, Mutala iloitsee.
Teoksessa on romantiikkaa ja huumoria mutta myös koskettavampia puolia. Kirkonkylän asukkaiden ja ohikulkijoiden erilaiset ihmiskohtalot ovat juonta kuljettava punainen lanka, johon on haluttu saada ajankuvaan kuuluneiden murheiden lisäksi universaaleja asioita.
– Historia toistaa itseään. Vaikka tässä käsitelläänkin sodan jälkeistä elämää ja ihmiskohtaloita, samanlaisia kohtaloita on nykypäivänäkin, Karolius miettii.
– Tässä on sellainen raikas tuuli, joka puhaltaa läpi teoksen, Mutala lupaa.
Musiikillinen ulottuvuus tukee ajatusta: Mutalan säveltämä ja sanoittama musiikki on modernia ja ajatonta.
– Vaietut muistot on tämän päivän tulkinta 1950-luvusta, Mutala kiteyttää.
Näytelmän päähenkilö on Johanna Nieminen. Häntä esittää Anna Mäkinen, jolle Johannan rooliin hyppääminen tarkoitti pitkäaikaisen toiveen toteutumista.
– Jos olen ollut draamanäytelmässä, olen silloinkin ollut aina se koominen hahmo. Tässä roolissa pääsen käymään läpi monia tunteita ja näyttämään, mitä olen vuosikausia treenannut, Mäkinen iloitsee.
Kyläkahvilaa pyörittävä Johanna on oman aikansa feministi, joka ei halua mennä naimisiin vain yhteisön painostuksen vuoksi.
Johannan apuna kahvilassa työskentelee Maria Suominen (Matilda Mahlamäki). Rempseä Maria haaveilee kirjailijan urasta ja naimisiin pääsystä.
Kolmantena merkkihahmona näytelmässä nähdään kylän yleistalkkari Aapo. Aapoa näyttelevä Kari Vuorinen hyppäsi Vaietuissa muistoissa suoraan omalle epämukavuusalueelleen.
– Teatteri on kiinnostanut minua, mutta minulla ei ole mitään musiikkitaustaa tai aikaisempaa kokemusta. Ensimmäiset kaksi kertaa, kun harjoittelimme biisejä, minulla oli sellainen olo, että olen niin väärässä paikassa kuin olla voi, mutta kun kuulin, miten kuoro soi yhteen, minulle tuli olo, että olen ehkä itsekin ihan kehityskelpoinen yksilö.
