– Jollain tavalla kun osaisi rohkaista jokaista niistä, jotka ovat nyt äitejä, Sointu Taatila , 73, miettii.
Äitiys on ollut hänelle itselleen suuri lahja ja elämän täyttymys. Omalla pojalla oli taito tiivistää se sanoiksi.
Taatila ounasteli jotakin erikoista olevan tekeillä, kun vierailulle tullut kuopus passitti äitinsä kävelylenkille. Arvio osui oikeaan, hänelle haettiin äitienpäivän tunnustusta. Tieto perheenäiti Taatilalle myönnetystä Suomen Valkoisen Ruusun ensimmäisen luokan mitalista saapui äitienpäivän alla.
Koronatilanteesta johtuen asiaan kuuluvat juhlallisuudet juhlitaan vasta ensi vuonna. Silloin kaikki 36 palkittua äitiä ovat kunniavieraita tasavallan presidentin isännöimässä juhlassa.
Tunnustuksen saaminen tuntuu Sointu Taatilasta ristiriitaiselta. Hän on äiti, kyllä, mutta ei ylitse muiden. Oman mitalinsa hän mieltää kunnianosoituksena kaikille ihan tavallisille äideille.
Taatilan perheeseen kuuluu neljä poikaa, joista vanhin asuu Turussa, toiseksi vanhin Ruotsissa, kolmanneksi vanhin Loimaalla ja nuorimmainen Helsingissä.
Lapset olivat pienestä pitäen kuin samasta puusta, mutta aivan eri malliin veistettyjä.
– Kaikki pojat ovat omanlaisensa tien kulkijoita. Koulut ja elämänpolut ovat kulkeneet hyvin erilailla, ja heillä on hyvin erilaiset persoonat. Se on ollut rikkaus, mutta elän suurella kiitollisuudella elämän tätä vaihetta, jossa kaikki lapset ovat itsellisiä ja omissa perheissään, Taatila kuvailee.
Lapsenlapsia Taatiloilla on yhdeksän. Yksi on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta kuuluu perheeseen nyt ja aina.
Olla äiti ja olla isoäiti. Siinä on selvä ero. Lapsiperhearkeen ei mahtunut jakamattoman huomion osoittamista samalla tavalla kuin nykyisessä elämänvaiheessa. Rakkaat, tärkeät lapsenlapset nauttivat siitä, kun heidän kanssaan leikitään tai ihan vain ollaan.
Sointu Taatila on lastenlapsilleen mummi. Kun Ruotsissa asuvat lapsenlapset kertoivat dagiksessa, päivähoidossa, että mummi tulee hakemaan heitä, muut lapset odottivat innolla muumin näkemistä.
Lapset kuuluivat myös Taatilan 36-vuotiseen työuraan, jolle hän asteli vastavalmistuneena kansakoulun opettajana. Peruskoulu-uudistuksen myötä ammattinimike vaihtui, mutta työ lasten kanssa sisälsi edelleen samat ilot ja surut.
Mahdollisuuksien, ja toisaalta mahdottomuuksien kauppa. Siten Taatila kuvailisi monen lapsen koulutaivalta ja toisaalta elämää tänä päivänä. Se, mikä näyttää paperilla kauniilta, ei toteudu kaikkien kanssa.
Kaikilta lapsilta ei voi vaatia samaa.
– Jotta lapsen persoona pysyy ehjänä, ei saisi olla liian vaativa, mutta ei vaatia liian vähääkään, Taatila kuvaa omia arvojaan äitinä ja kasvattajana.
Omat lapset varttuivat papin perheessä, mutta Sointu pidättäytyi tuputtamisesta. Hänelle oli tärkeää kasvattaa lapsensa ajatukseen, että kaikkien kanssa on tultava toimeen, vaikka ei jokaisesta pitäisi.
Sointu Taatila ei kaipaa äitienpäivään paatoksellisuutta mutta ei amerikkalaista kaupallisuuttakaan. Taatila puolisoineen on kannustanut lapsia juhlimaan äitienpäivää ja isänpäivää oman ydinperheen kesken.
Äitiyden ja isyyden roolia aktiivisesti suorittavat ovat niitä arjen sankareita, jotka ansaitsevat oman juhlansa. Isovanhemmat ilahtuvat jo pelkästä puhelinsoitosta tai postikortista.