Tahdotko sinä, nuori sulhaseni, ottaa aikanaan huolehtiaksesi kumaraan painuvat hartiani ja hieroa niitä myötä- ja vastoinkäymisissä?
Tahdotko hikoilevan dekolteeni, raivoisat puuskani ja leuan alle ilmestyvät jouhet, joista saisi vaikertavan viulunjousen?
Tahdotko osallistua vanhuuden vähäunisiin öihini komentaen takaisin nukkumaan, kun ei siellä mitään mörköjä ole.
Tahdotko paikata hapertuvaa muistiani, josta nykyhetki vuotaa läpi ja painuu pohjalle menneisyyden alkaessa hallita?
Tahdotko suonikohjuni, roikkoluomeni, ikänäköni, aamuisen kankeuteni ja nivelteni narinan? Tahdotko levenevän ahterini ja kaihoisat muistoni vyötäröstä ennen lapsia?
Tahdotko yhä keittää kahvia kanssani, vaikka muinoin niin mehevän pullan parasta-muistaakseni-eilen -päivä on jo mennyt?
Tahdotko rakastaa rupsahtanutta?
Tahdotko sinä, nuori morsiameni, hyväksyä tukkani alla geenikoodattuna odottavan kaljuni? Tahdotko nolostumatta lukea minulle pienellä printatun lääkeselosteen, kun hoidan peräpukamiani? Tahdotko eturauhashuoleni, surkastuvat lihakseni ja navan ympärille kasvavan hyvinvointini, kunnes kuolema meidät erottaa? Tahdotko jakaa kuulevan korvasi kanssani?
Tahdotko mitata elämänhaluni muulloinkin kuin hyvinä hetkinä? Tahdotko etsiä kanssani autonavaimia, opetella asioimaan digilääkärillä, myötäelää tenniskyynäpääni ja ylistää urheilusankaruuteni kunniakasta muistoa?
Tahdotko hienovaraisesti ja hellästi trimmata villiintyvät kulmakarvani ja sierainteni viidakon ja silittää otsani juonteet? Sitoa kengännauhani, leikata varpaankynteni, täyttää dosettini?
Tahdotko sivuuttaa harmittomat mokani ja jättää mainitsematta joka asiasta, vai peitellä omat virheesi löytämällä ne kaikki minusta?
Tahdotko kiepauttaa sormesi harmaantuviin rintakarvoihini ja muistaa yhä sydämen niiden alla?
Tahdotko rakastaa raihnaista?
Tahtooko ihminen lopulta palata parisuhteessaan enää vain muistoissa takaisin, elää todeksi käsillä olevaa yhteistä päivää vaiko yhä vain odottaa elämän täyttymystä tulevaksi? Tahtooko ihminen seikkailla vielä kerran läpi harmaan kiven, kun kivi vain kovenee ja voimat vähenevät.
Pystyykö puolison kanssa aikojen päästä yhä nauramaan, laulamaan, vapautumaan, ilakoimaan, ponnistelemaan, onnistumaan, selviytymään, leikkimään yhdessä? Osaako häntä yhä kannustaa, kehua, kiittää ja kunnioittaa, kun elämisen ehdot muuttuvat hallitsemattomiksi? Yhtäkkiä eilispäivästä on kauan, ja käsillä oleva päivä on loputon. Tulevasta ei tiedä.
Uskon että tahtoo, uskon, että tahdomme. Pystymme ja osaamme voimat yhdistämällä. Nuoruus on illuusio elämänhallinnasta omissa käsissä, vanhuus tarvitsee toisetkin kädet.
Anu Salo
anu.salo@loimaanlehti.fi