Eräänä päivänä isoäidit löhöilevät säkkituoleissaan ja kertaavat nuoruuttaan. He muistavat kuin eilisen, kun koronavuodet kärjistyivät poikkeustilaan 16. maaliskuuta. Mikäs vuosi se olikaan? Joka tapauksessa silloin piti taistella yhteisen hyvän puolesta.
”Kasvomaskien raatoja löydettiin järvistä vielä kymmenen vuoden päästäkin. Joskus niitä maskeja piti oikein kottikärryillä kärrätä roskikseen,” yksi isoäideistä puistelee päätään.
”Voi että, muistatteko, kuinka vessapaperi meinasi loppua kaupoista? Teittekö sipsipusseista ja näkkileipäpaketeista lapsille pallomeren parvekkeelle? Siellä etäkoulussa villiintyneet kävivät välitunneilla riehumassa.”
”Sipsit!” emäntä huudahtaa ja käy hakemassa vähän tarjoiltavaa vierailleen.
”Minä desinfioin koko kodin lattiasta kattoon ja sen jälkeen vielä pihankin. Joka välissä piti desinfioida niin kauan, kunnes sormien iho meni rikki. Kyllä meillä päin harrastettiin silloin niin sisäistä kuin ulkoistakin desinfiointia,” sanoo mummo numero kaksi.
YKSI SIEMAISEE kombuchaansa ja toteaa, että kaikki päivät alkoivat uusimpien tartuntalukujen tarkistuksella: ”Tärkeät ihmiset pitivät tiedotustilaisuuksia ainakin kolme kertaa päivässä. Ministeritkin vakavilla naamoilla kertoivat toimintaohjeita ja yrittivät valaa luottamusta kansaan.”
”Kerran juhlimme ystävysten kanssa puistossa ja rikoimme kokoontumisrajoituksia,” kolmas tunnustaa hieman häpeissään, ”kun olimme niin ikävystyneitä.”
Muut isoäidit henkäisevät kauhuissaan, kunnes toteavat, että mitä sitä vanhoja kaivelemaan ja parempi vaieta asiasta. Kyllä koronavuosina oli vaarallista aloittaa keskustelua rajoitusten noudattamisesta, kun ei tiennyt, oliko toinen vihollisen leirissä vai omalla puolella.
EHKÄ PUIKOT kilahtelevat tai sitten he pelaavat kännyköillä rupatellessaan. Violettihapsinen alkaa kertoa, kuinka naapurit varustautuivat poikkeustilanteeseen hankkimalla koiria.
”Sosiaalisessa mediassa jaettiin estoitta hyggeilypropagandaa, banaanileipiä ja järjestettyjä kirjakaappeja, kun todellisuudessa likaiset tiskivuoret väijyivät suoraan nurkan takana. Kaikki maastoutuivat kalsareissa räjähtäneisiin koteihinsa ja raahautuivat viimeisillä voimillaan sängyltä kahden metrin päähän työpisteelle.”
Keskustelun loppu peittyy varisten kinastelun ääniin. Yksi mummoista taitaa kuitenkin huokaista lopuksi: ”Siitäkin selvittiin. Vaikka kauan se kesti.”
Emilia Voltti