Kun olin lapsi, isä oli töissä pankissa. Siinä oli parasta, että pääsi katsomaan pankkisalin akvaariota ja pelkäämään, että jos hipaiseekin holvin oveen, niin poliisit tulevat heti pillit soiden.
Nyt ei enää ole konttoria eikä holvissa markkoja, enkä tiedä kauanko poliisin kestäisi tulla.
Olin iltapäiväpuolukka Lastentalossa, jota ei enää ole, ekaluokkalainen Vanhassa koulussa, jota ei enää ole ja kesätöissä paikoissa, joita ei enää ole.
Kaupassa käytiin OH-Hallissa, jota ei enää ole, auto tankattiin huoltoasemalla, jota ei enää ole ja maitotäydennykset haettiin viikonloppuna kioskilta, jota ei sitäkään enää ole. Perjantaisin mentiin diskoon, jota ei enää ole ja pelattiin flipperiä grillillä, jota, arvasitte oikein, ei enää ole.
Niin, ja lapset syntyivät Loimaan aluesairaalan synnytysosastolla, jota ei…
Tämä ei ole nostalgista kaipuutta, vaan havaintoja siitä, että kaikki muuttuu.
Loimaa on yhtä kuin sen ihmiset. Olla loimaalainen on tuntea, ei vain paikkoja, vaan oma asema loimaalaisessa mielenmaisemassa, joka yhdistää ja erottaa asukkaita riippuen siitä, keneltä kysyy.
On niin monta ainoaa oikeaa tapaa olla loimaalainen, että samalla on tarjolla on riittävästi mahdollisuuksia olla jonkun mielestä aina väärässä.
Olla väärässä Loimaalla on sama kuin velvollisuus uskoa kritiikittä niitä, jotka viestivät tietävänsä aina, mitä kuuluu tehdä.
Olla aina oikeassa taas on elämistä kuplassa, jossa ei hahmota, millä kaikilla tavoilla muut loimaalaiset arkeaan elävät.
Joka tapauksessa tuntuu, että Loimaa on alkanut kutistua identiteetiltään ja etääntyä asukkaistaan.
Kun olin nuori toimittaja, tiesin paikallisen palopäällikön, tunsin nimismiehen, niin myös Loimaan käräjätuomarin sekä maistraatin johtajan, postin paikallisen päällikön ja verojohtajan, sekä hyvänen aika, raittiussihteerin! Heidän virkojaan ei täällä enää ole.
Soitin työni puolesta aluehälytyskeskukseen, jota ei enää ole. Soitin konstaapeleille joka päivä palvelleeseen poliisipäivystykseen, jota ei enää ole. Uutistyötä tehtiin loimaalaisten kanssa Loimaalla, ja siihen oli aikaa, jota sitäkään ei kenelläkään enää ole.
Instituutioissa oli töissä ihmisiä. Tiesi kuka milläkin tavalla nauraa, kuka oli kuiva ja kuka asiallinen tyyppi. Tiesi ketä vältellä ja miksi. Kun piti tehdä juttua kalastuksesta, niin puhelu Nikolaille, ja tunnin päästä oltiin rannassa.
Nyt meillä on kaikki tuolla jossain. On julkisuuden- ja maineenhallintaa laajenevana kehänä. Imagonrakennusta, kustannussäästöjä, englanninkielisiä titteleitä ja palvelinkeskuksia, jotka pyörittävät sovelluksia, joita voi käyttää etänä. Jos osaa.
Eikä tämä edelleenkään ole nostalgiankaipuuta, onpa vain huomio, että yksilölle tärkeä, lähellä oleva elämänhallinnan tunne on vaivihkaa vaihtunut sokeaksi kaiken hallinnaksi, joka ei enää näe ihmistä.
Anu Salo
anu.salo@loimaanlehti.fi