Elämme vuoden pimeintä aikaa. Jopa 25 prosenttia suomalaisista kokee niin pahaa kaamosväsymystä, että se heikentää merkittävästi elämänlaatua. Tekisi vaan mieli levätä, moni valittelee. Entä jos lepäisit?
Ensimmäisenä adventtina kävelin hautausmaan läpi. Siellä huomaamattaan hidastaa askeleita. Haudoille oli jo tuotu kynttilöitä. Oli lunta. Oli pimeää. Oli kaunista.
Ajattelin yhtäkkiä tulitikun raapaisemista. Miten valo välähtää nopeasti ja tyhjästä pimeyteen ja luo ikään kuin kuplan, jonka sisällä olemme vain tulen loimu ja minä. Ajattelin saunan sytyttämistä. Ajattelin sitä, kun tuli kiemurtaa tuohta ja sanomalehteä pitkin ja valaisee hitaasti aina vain enemmän.
Kun tänään aamulla heräsin, sanoin verhoja raottaessani: aamu kajastaa. Sanapari jäi päähäni pyörimään. Kajastus on sitä, kun valosta on vasta aavistus, mutta siellä se on, ja se on kasvamassa. Vuoden taituttua valoisa aika lisääntyy yhden kukonaskeleen verran. Ehkä sen voi ajatella lohtuna? Myös toivo voi kajastaa.
Runoissa pimeys kuvastaa surua ja kuolemaa ja valo toivoa ja elämää. Toista vain ei ole ilman toista, ja surullakin on elämässä paikkansa.
KOLMANNES maailman ihmisistä elää paikassa, jossa ei valosaasteen takia voi nähdä Linnunrataa. Suomalaisista tällaisella alueella elää jopa yli 70 prosenttia ihmisistä.
Kun luonnoton valo syö meiltä luonnollista pimeää, pimeät alueet muuttuvat harvinaisemmiksi – ja yhä tärkeämmiksi. Tähtitaivas on ollut merkittävä tieteen, taiteen ja hengellisyyden kannalta. Sen avulla on hahmotettu maailmankaikkeutta ja meitä sen osana. Emme ole siitä irrallaan, emme voi kääntää yötä päiväksi.
Valollakin on varjopuoli. Pienikin määrä valoa haittaa melatoniinin tuotantoa, mikä puolestaan aiheuttaa univaikeuksia, ja ne taas vaikuttavat negatiivisesti sekä fyysiseen että psyykkiseen vointiin. Eräässä tutkimuksessa väitettiin, että valosaaste saattaa olla osatekijänä rintasyövän syntymiseen, sillä melatoniini hillitsee estrogeenia, jonka liikaeritys voi edistää sairastumista rintasyöpään. Jatkuvat ärsykkeet myös jäytävät mielenrauhaamme, vaikkemme sitä itse huomaa.
Hiekkarannalla kuoriutuvat kilpikonnanpoikaset suunnistavat yöllä merta kohti taivaanrannasta näkyvän valon avulla. Kaupunkien valo kuitenkin johtaa niitä harhaan, vaikka niiden pitäisi pikaisesti päästä mereen. Muuttolinnut eksyvät, kun valosaaste vaikeuttaa tähtien avulla suunnistamista. Valo varastaa saaliseläimiltä piilopaikat. Keinovalo saastuttaa tavoilla, joita emme ymmärrä.
MUTTA MITEN sitten jaksaa syvää sysipimeässä?
Tiedämme kaikki, miten. Liikuntaa, ruokaa, unta sopivassa rytmissä. Ehkä kirkasvalolamppu.
Yhden asian haluan lisätä listaan.
Hyväksyminen.
Me vietämme pitkiä aikoja pimeydessä, tahdoimmepa tai emme. Ei meidän tarvitse aina olla parhaimmillamme. Voisiko pimeys olla myös peitto?
Se kutsuu lepäämään.
Mira Kreivilä