Hippo Taatila: Yhteen hitsattu – Pemamekin ensimmäiset viisikymmentä vuotta 1970-2020
yrityshistoriikki, 2021
Kirjakaari Oy, 287 s.
Ei taatusti osannut Pentti Ala-Nissilä edes aavistaa, mihin kehitys tulisi runsaassa viidessä vuosikymmenessä johtamaan, kun hän 1960-luvulla ryhtyi maatalouden ohella harrastamaan muuta yritystoimintaa. Alkuun hän lähti veljenpoikansa Matin kanssa perustamalla Koneyhtymä P. & M. Ala-Nissilä –nimisen yrityksen, jonka toimenkuvaan kuului salaojitus ja erilaiset metsätraktorilla suoritettavat työt.
Kun yritykseen palkatuille miehille ei tahtonut muutoin löytyä talviajaksi riittävästi töitä, päätyivät Ala-Nissilät aloittamaan hyvän ystävän ja yhteistyökumppanin Mauno Kurpan mallin mukaan konepajatoiminnan. Tässä tarkoituksessa Pentti Ala-Nissilä rakennutti omistamilleen tiluksille teollisuushallin, joka vihittiin käyttöön tammikuussa 1970. Sitä voidaan perustellusti pitää nykyään Pemamekina tunnetun yrityksen varsinaisena syntyajankohtana.
Tuohon aikaan alkoi voimakas koneellistamisen kausi ja se antoi edellytyksiä toiminnan varsin nopealle kasvattamiselle. Heti vuosikymmenen alussa Pentti Ala-Nissilä miehineen kehitti kaksikin lupaavaa innovaatiota: pyöritettävän hitsauspöydän ja Dino-nimen saaneen henkilönostimen prototyypin. Pentti Ala-Nissilä päätti lopulta keskittyä hitsausautomaatioon ja luovutti henkilönostintuotannon Kurpalle. Viimemainitusta kehittyi oma menestystarinansa, jota nykyään jatkaa Dinolift Oy.
Hitsauspöytien kehittelyä pyrittiin nopeuttamaan etsimällä luovia ratkaisuja. Niinpä esimerkiksi moottorin mallia haettiin milloin emännän mankelista, milloin Volkswagenin lasinpyyhkijöistä. Uutta puhtia tuotekehittely sai, kun 1970-luvun puoleen väliin mennessä taloon tulivat ensimmäiset ”kirjanoppineet”. Samaan aikaan aukesivat myös ovet vientimarkkinoille, kiitos merkittävien yhteistyökumppaneiden.
Menestyksen myötä tuli myös ajankohtaiseksi koneyhtymän muuttaminen osakeyhtiöksi. Se tapahtui vuonna 1977, jolloin perustettiin Pemamek Oy (Pe tuli Pentistä, ma Matista ja mek mekanisoinnista). Myös tiloja oli laajennettava useampaankin kertaan ja uutta väkeä rekrytoitava. Vuosikymmenen lopulla taloon palkattiin ensimmäiset insinöörit: vuonna 1978 Pekka Heikonen ja vuonna 1979 Keijo Kankare. Yrittäjä- ja markkinointihenkinen Heikonen toi taloon aivan uutta puhtia ja hyvää sivustatukea antoi innovatiivinen suunnittelija Kankare.
Myönteinen kehitys jatkui 1980-luvulle tultaessa. Liikevaihto kasvoi jyrkästi ja henkilöstöä oli jo yli 30. Pentti Ala-Nissilä itse oli ikääntymässä ja alkoi kypsyä ajatukseen luopua yritystoiminnasta. Samaan ratkaisuun oli tullut myös Matti Ala-Nissilä. Pemamekin ostajaksi vuonna 1982 löytyi monialayritykseksi kehittymässä ollut Korpivaara Oy, joka rauhoitteli loimaalaisia ilmoittamalla, että toiminta tulee jatkumaan täällä entiseen malliin. Tehtaanjohtajaksi nimettiin tuttu mies, Pekka Heikonen.
Työntäyteinen arki jatkuikin menestyksekkäänä. Määrätietoista tuotekehittelyä jatkettiin erityisesti automaation osalta ja vienti veti niin, että se ensi kertaa ylitti kotimaan myynnin. Uusi yllätys kuitenkin koettiin jo parin vuoden kuluttua. Elokuussa 1984 allekirjoitetulla kaupalla suuryritys Amer Oy hankki Korpivaaran omistukseensa.
Edellistä vieläkin monialaisemman omistajan alaisuudessa toiminta sai edelleen jatkua ja kehittyä, mutta varsin pian nähtiin, että konepajateolllisuus ei pitkällä tähtäyksellä tule olemaan Amerin ydintoimintaa. Vuoden 1988 loppukesällä alkoikin liikkua viestejä siitä, että muun muassa Pemamek olisi yrityksen myyntilistalla.
Edessä oli Pemamek Oy:n historian epäilemättä ratkaisevin käänne. Erinäisten – lähinnä rahoitukseen liittyvien – järjestelyjen jälkeen allekirjoitettiin 15.11.1988 kauppakirja, jolla 88 % yrityksestä siirtyi Pekka Heikosen nimiin ja 12 %:n vähemmistöosuus pienen tauon jälkeen taloon palanneen Keijo Kankareen nimiin.
Pemamekin tulevaisuus oli nyt omissa käsissä. Velkataakka oli raskas, mikä tietenkin kasasi pääomistajan harteille omat paineensa. Kirjaan sisältyvissä haastatteluissa Pekka Heikonen kiittääkin useaan otteeseen sekä vaimoaan että lapsiaan siitä, että hänellä aina on ollut ratkaisuilleen perheen ehdoton tuki. Vastapainona oli myös se, että yrityksen tuotanto ja myynti olivat tukevalla kasvu-uralla.
Tuotekehittelyyn panostettiin uudella innolla. Painopiste siirtyi entistä enemmän automatiikkaan, robotiikkaan ja asiakaslähtöisiin laajempiin kokonaisuuksiin. Viennin osuus tuotannosta kasvoi systemaattisesti, mutta se ei tullut ilman työtä. Sekä myynnissä että asennus- ja huoltotoiminnassa Pemamekin väen tie johti entistä useammin ulkomaille ja entistä eksoottisimpiinkin maihin.
Edes 1990-luvun lama ei yhtiössä juurikaan tuntunut. Siirryttiin analogisesta maailmasta digitaaliseen ja saatiin toden teolla jalansijaa telakkateollisuudessa. Maantieteellisesti painopiste oli jonkin aikaa Kaukoidässä, mutta uutta jalansijaa haettiin perinteisten vientimaiden ohella myös mm. Yhdysvalloista ja Venäjältä. Yrityksen vientiponnistelut palkittiin myös siinä mielessä, että Pemamek sai vastaanottaa vuonna 1992 valtakunnallisen vientiveturipalkinnon ja heti seuraavana vuonna Presidentin vientipalkinnon.
2000-luvulle tultaessa alkoivat seinät Kurittulassa tulla vastaan ja Loimaan kaupungin aktiivisella myötävaikutuksella löytyi yrityksen uusille toimitiloille erinomainen sijoituspaikka Lamminkadulta. Tontteja olisi menestyvälle yritykselle ollut tarjolla myös naapurikunnista, mutta Loimaan onneksi Pekka Heikosen määrätietoisena tavoitteena oli pysyä loimaalaisena.
Samoihin aikoihin sinetöityi myös Pemamekin perheyritysluonne, kun jo pidempään eläkkeellä ollut Keijo Kankare luopui omasta vähemmistöosuudestaan. Nyttemmin Pekka Heikonen on luovuttanut osan omistuksestaan tasaosin kolmelle lapselleen. Sen myötä lapset ovat tulleet mukaan myös yrityksen hallitustyöskentelyyn, vaikka heistä kahdella eli tyttärellä Mirkalla ja nuoremmalla pojalla Laurilla onkin muun alan koulutus. Pojista Jaakko on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja hän tuli talon palkkalistoille heti valmistuttuaan vuonna 2006.
Jaakko sai vähin erin lisää vastuuta yrityksen päivittäisessä johtamisessa ja vuonna 2016 Pekka Heikonen katsoi ajan kypsyneen siihen, että hän itse voi siirtyä hallituksen puheenjohtajaksi ja Jaakko siirtyy toimitusjohtajan paikalle. Tästäkään ratkaisusta ei tullut kovin pitkäaikainen. Jaakko Heikonen halusi keskittyä Pemamekin globaalin myynnin johtamiseen ja Yhdysvaltojen yksikön täysimittaiseen käynnistämiseen. Niinpä uudeksi toimitusjohtajaksi kutsuttiin alalla jo meritoitunut Juha Mäkitalo.
Kokonaisuutena Pemamekin 50-vuotinen menestystarina on ollut sanalla sanoen hämmästyttävä. Tuskin koko maasta löytyy montaakaan tuon ikäistä yritystä, jolla koko historiansa ajan olisi ollut yhtä vakaa kehityskaari ja joka kertaakaan toiminta-aikanaan ei olisi ajautunut rahoituskriisiin.
Mikä on ollut Pemamekin menestyksen salaisuus? On täysin selvää, että nykytilanteessa ei oltaisi ilman Pekka Heikosen henkilökohtaista panosta. Ennen kaikkea hän on ollut visionääri vailla vertaa. On sitten ollut kysymys uusimman teknologian hyödyntämisestä, tuotannon painopistealueista, vientiponnistusten suuntaamisesta tai yritysten tilaratkaisuista, hän on aina osannut olla liikkeellä oikea-aikaisesti. Ja mikä myös oleellista, hän on onnistunut rekrytoinneissa löytämään oikeat henkilöt oikeille paikoille.
Kautta kirjan käy myös ilmi, että yrityksessä on läpi sen historian valinnut hyvä me-henki – tai paremminkin Pema-henki. Koko talon väki panee parastaan, puhaltaa yhteen hiileen ja on työhönsä sitoutunutta. Eikä kehitys pienestä nyrkkipajasta Loimaan yrityselämän lippulaivaksi muutoin olisi ollut mahdollistakaan.
Hippo Taatilan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, vaikka se pitää sisällään aika runsaasti teknistä sanastoa. Lukukokemusta elävöittävät monet henkilöhaastattelut ja runsas kuvitus. Myös taitto ja painotyö ovat ensiluokkaista. Ilmeisen tarkoituksellinen ratkaisu lienee se, että kirjaan ei ole sisällytetty yrityksen toimintaa kuvaavia lukusarjoja. Ainakin allekirjoittanut olisi mielellään nähnyt kaksi, vaikkapa graafista esitystä: toinen liikevaihdon ja toinen henkilöstön kehityksestä. Ne olisivat epäilemättä olleet esittelyn arvoiset.
Kaikille loimaalaisille teosta voi suositella varauksettomasti. Sen lukemalla saa hengen ravintoa kahdellakin tavalla. Ensiksikin se antaa varsin kattavan yleiskuvan siitä, miten perinpohjaisella tavalla tietotekninen kehitys on mullistanut teollisuuden tuotantoprosessia. Toisaalta teos vahvistaa meidän loimaalaisten itsetuntoa. Me saamme elävän todisteen siitä, että täältä voi tänäkin päivänä ponnistaa todelliseen maailmanmaineeseen. Työtä se vaatii, sitoutumista, innovatiivisuutta ja tulevaisuudenuskoa – mutta se on mahdollista.
Lisäksi kannattaa pitää mielessä yrityksen noudattama periaate, joka vilahtaa jo kirjan alkusivuilla: ”Pitää tehdä pikkasen parempaa kuin kilpailija tekee.”
J. E. Lassila