Se tapahtui 30.7.1964. Ensirakkauteni jätti minut – tarkistin ajankohdan päiväkirjoistani. Ne ovat täynnä nuoruuden vuoristorataa: ihastusta, iloa, inhoa, ikävää, iänikuisia tunnemyrskyjä. Ilman päiväkirjoja muistan tarkalleen, missä se tapahtui, mitä kello oli, miten itkin ensimmäisenä yönä, millaisena aamuaurinko nousi ja miten ahdisti. Olin varma, että elämä ei jatku.
Muistijälki palasi, kun luin Helsingin Sanomista artikkelin ensirakkauden päättymisestä (21.1.). HS :n verkkokyselyyn vastasi noin sata nuorta. Vastauksista voi lukea, ettei mikään ole muuttunut, vaikka nuoret elävät hyvin erilaisessa maailmassa, missä elin. Nykynuorten tunteet ovat yhtä kipeitä, kun ensirakkaus päättyy.
Rakastumista on tutkittu paljon. On luotu teorioita siitä, mitä rakastuessa tapahtuu ja miten tunne muuttuu. Tutkijoiden mukaan sydänsurut tulevat aina ja ne voivat olla nuorelle kova koettelemus. Mieli ry:n asiantuntijapsykologi Elina Komulainen antaa ohjeita. Kirjoita päiväkirjaa, puhu läheisillesi, liiku luonnossa, kuuntele musiikkia, yritä tehdä jotain kivaa.
Nuorten mielenterveysongelmat ovat koko ajan julkisuudessa. Heillä on useita auttavia tahoja. Helsingin Sanomien artikkelin yhteydessä on kaksi puhelinnumeroa ja kaksi chattipalstaa, joihin voi ottaa yhteyttä, kun sydänsurut ahdistavat.
On hienoa, että nuoria pyritään auttamaan, mutta osa asiantuntijoista kyseenalaistaa loputtoman yhdessä ”märehtimisen”. Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrin erikoislääkäri Riittakerttu Kaltiala on sitä mieltä, että nykyään ehkä tuijotetaan liikaa tunteisiin, tarkkaillaan mielen liikahduksia koko ajan ja huolestutaan kaikesta ( AL 9.1.). Hänen mielestään negatiiviset tunteet ja pettymykset kuuluvat elämään, niitä täytyy oppia sietämään. Asiat selkenevät puhumalla, mutta niitä ei saa jäädä vatvomaan.
Alkoholilla tai muilla päihteillä ei kannata yrittää helpottaa oloaan rakkaussuruissa, toteaa Elina Komulainen HS:n artikkelissa. En juonut alkoholia, mutta kiukuspäissäni poltin elämäni ainoat tupakat. Ei helpottanut. Ei ollut ammattilaisten apua, auttavia puhelimia, chattejä.
Mikä lievensi surua? Pari hyvää ystävää, jotka tukivat aluksi. Viisas äitini, joka ei vähätellyt ikävääni ja joka jaksoi kuunnella kokonaisen vuoden itkuani. Hän toimi juuri niin kuin nuorisopsykiatri Kaltiala kehottaa tänään läheisiä toimimaan: pitää kuunnella nuorta ja hienovaraisesti suunnata huomiota muihin asioihin. Ihmisellä on kyky muistaa, mutta myös kyky unohtaa ja elää eteenpäin.
Sieppaan karkkikopin ja vuosikymmenten jälkeen huudahdan: ”Entisen pesäpallistin entinen tyttöystävä!”
Päivi Nummela
eläkkeellä oleva kauppaopettaja