LOIMAA Viime päivät ovat olleet raskaita Alona Jershovalle, 22. Jershova ehdottaa perimmäiseen pöytään istumista äitinsä Natalia Kachurin kahvilassa.
Tunteet ovat pinnassa, sillä sukulaiset ja ystävät Ukrainassa ovat jääneet sodan jalkoihin. Kuuteen päivään Jershova ei ole nukkunut kunnolla.
– Me olemme niin stressaantuneita ja väsyneitä, Jershova huokaa omasta ja äitinsä puolesta.
Viime torstaina alkanut hyökkäys tuli yllätyksenä. Oli vain aavistus, että jotain voi tapahtua, mutta kukaan ei osannut arvata tapahtumien vyöryä.
– Heräsin aamulla ja avasin puhelimen. Siellä luki, että Ukrainaan on hyökätty. Ensimmäinen ajatukseni oli, että soitan mummolle ja kysyn, onko hän kunnossa.
Mummo vastasi puhelimeen.
Jershova ja Kachur olivat koittaneet viikkoja suostutella mummoa Suomeen. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, ettei mummolla ole tarvittavaa passia. Sitten tuli torstai.
Huoli läheisistä ei anna rauhaa.
Pultavassa syntynyt Jershova tuli Suomeen 8-vuotiaana. Kiovan itäpuolella sijaitseva Pultava on noin puolivälissä, kun Kiovasta lähdetään kohti Venäjän rajaa. Harkovaan on runsas sata kilometriä.
Harkovasta on kaikunut etupäässä huonoja uutisia.
– Kaupunki on tulessa, Jershova sanoo ja laskee katseensa alas.
– Anteeksi, hän pahoittelee liikutustaan.
– Pari päivää sitten olimme siellä asuvien tuttujemme kanssa viimeksi yhteydessä, ja he olivat ihan ok, mutta nyt en tiedä, miten…
Jershovan kummisetä on rintamalla. Hän selvisi Donbassin taisteluista. Jershova toivoo sydämestään, että selviäisi tästäkin.
Ukrainalaiset ovat vahvaa kansaa ja taistelevat maansa puolesta, nuori nainen vakuuttaa. Taistelutahto ei kuitenkaan yksin riitä, kun on kyse elämästä ja kuolemasta.
Loimaalla asuvat ukrainalaiset ovat tiivistäneet yhteisöään. Apua pyydetään ja annetaan.
Auttamishalunsa voi ilmaista monin tavoin. Jershova ja Kachur ovat koonneet lääkkeitä ja haavanhoitovälineitä kotimaahansa toimitettaviksi. Apteekkari tuli hinnassa vastaan, mistä naiset ovat todella kiitollisia.
Suomeen saapuu sotaa paenneita ukrainalaisia. Heille täytyisi Jershovan mukaan järjestää perustarpeet.
– Vaikka pakolaiset täällä tai muissa maissa aiheuttaisivat epämukavuutta, toivoisin, että heitä arvostettaisiin. He ovat meidän kansamme ja he ovat se, joka pelastaa tämän Euroopan. Kaikki muut kansat katsovat vierestä. Jos sota leviää Ukrainasta, se leviää koko Eurooppaan. Silloin kukaan ei ole turvassa.
Media näyttää sodan raakuuden, mutta Jershova haluaa nähdä asiat omin silmin. Videoilta ja valokuvista on vaikea tunnistaa omaa, kaunista kotimaata.
– Tästä toipuminen vie varmasti aikaa, mutta niin kauan, kun on tiedossa, että meidän perheessämme ei ole uhreja, luulen, että olemme onnekkaita. Jotkut ovat menettäneet liian paljon.
Jershova ajattelee, että Venäjän kansan tulisi kääntyä hallintoaan vastaan yhtenä rintamana. Ulkovaltojen pakotteet eivät sotaa lopeta, ainoastaan kurjistavat ihmisten elämää.
Kun aseet jonain päivänä lasketaan, Alona Jershovalla on selvä suunnitelma.
– En tiedä hänestä, Jershova sanoo ja viittaa kädellään äitiään kohden.
– Mutta minä lähden heti Ukrainaan, ihan sama, millaista siellä on. Niin kauan, kun olen Ukrainan kansalainen, minulla on velvollisuus mennä auttamaan kotimaatani.