PUNKALAIDUN Palojoen poika Heikki Keskumäki kierteli nuorena miehenä maaseudun taloissa auttelemassa ihmisiä vero- ja kirjanpitoasioissa. Toimintasäde oli noin 15–20 kilometriä. Sen sisään mahtui monta kylää ja kuntaa, muiden muassa Punkalaidunta, Loimaata, Alastaroa, Metsämaata, Vampulaa, Huittista, Urjalaa ja Tyrväätä.
Nuorukainen kuuli matkoillaan hurjia juttuja. Niitä kertoivat varsinkin talojen vanhukset. Keskumäki piti kuulemastaan. Niinpä hän alkoi kantaa nauhuria mukanaan ja äänittää puheita. Iltaisin ja luppoaikoina hän kaivoi esiin kirjoituskoneen ja naputteli kuulemansa paperille kirjoitetun tarinan muotoon.
– Varsinkin vielä 1970- ja 1980-luvuilla näillä seuduilla asui muutamia todella hyviä tarinankertojia, Keskumäki muistelee lämmöllä.
Kun kertomukset alkoivat siirtyä paperille, Palojoen poika laittoi ne kiertoon. Hän toimitti kirjoituksiaan muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon (ent. Kansanrunousarkisto ja Kirjallisuusarkisto), Kielitoimistoon, Museovirastoon ja niihin yliopistoihin, jotka keräsivät tietoa vaikkapa menneistä tavoista tai sanonnoista.
Pian Keskumäki huomasi, että hänen keräämänsä materiaali kiinnosti myös paikallisia lehtiä. Ensimmäiset nauhoilta paperille sommitellut jutut julkaistiin Punkalaitumen Sanomissa ja Lauttakylä -lehdessä.
– Vuonna 1972 Arvo Ali-Rantala kysyi, josko toimittaisin niitä tarinoitani myös Loimaan Lehteen. Ilahduin ja suostuin. Ensin niitä julkaistiin ihan vain muutama vuodessa, sitten tahti kiihtyi.
Julkaisutiheys on vuosien varrella vaihdellut, mutta käytännössä Keruuarkistojen lehdiltä -sarjaa on julkaistu Loimaan Lehdessä jo 50 vuotta. Missään muussa lehdessä Keskumäen perinnetarinat eivät ole ilmestyneet ihan yhtä katkeamattomana ketjuna.
– Kyllähän minut juuri näistä perinnejutuistani tunnetaan. Kun aluevaalit täyttivät Loimaan Lehden tammikuussa, yksi huolestunut lukija soitti pojalleni. Hän oli kysynyt, että olinko kuollut, kun juttuja ei ollut näkynyt lehdessä. Ei tietenkään soittanut minulle itselleni, kun arveli, etten enää vastaisi.
TARINOIDEN keräilijän omia suosikkikertomuksia ovat ne, joissa vilisee tonttuja ja haltijoita. Menninkäiset ovat ihan erityisen lähellä miehen sydäntä.
– Minä muuten kirjoitan sanan haltija sitten j-kirjaimella, en puhu haltioista. Perinnekertomusten tontut ja haltijat ovat usein talojen ensimmäisiä omistajia tai asujia eli haltijoita, jotka ovat jääneet talon nurkkiin katsomaan uusien sukupolvien menoa päältä. Yhdessä ypäjäläisessä talossa tosin oli erään tarinan mukaan niin juoppo isäntä, että hänen sijastaan talon haltijaksikin päätyi raittiimpi ja rehdimpi renki.
Vaikka Keruuarkistojen lehdillä -sarjassa seikkaillaan juuri meidän seudullamme, monet tarinat ovat kertojiensa paikallistamia. Sisällöltään samankaltaisia juttuja liikkui muilla seuduilla eri paikoissa ja toisin päähenkilöin. Esimerkiksi voimamiestarinoita kerrottiin vähän kaikkialla. Yksi niiden kuuluisimmista päähenkilöistä oli Mouhijärvellä 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt jättiläismäinen Jaakko Rauva, jonka saappaatkin olivat legendan mukaan kokoa 58. Loimaan seudulla jättiläinen oli joku muu tai sitten ihan vaan jättiläinen, joskus toki varsin tunnettu Rauvakin.
Yhdessä tarinassa jättiläismäinen mies rauhoittaa kytevän nujakan kantamalla hevosensa syrjemmälle tappelutantereesta, ettei se suotta hermostu rähinästä. Toisessa kertomuksessa jättiläinen nostaa ennen joukkotappelun puhkeamista yhden aitan nurkan ilmaan ja asettelee lakkinsa sen alle turvaan, ettei hyvä hattu katoa turpiinannon tuoksinassa.
– Naiset ja miehet kertoivat minulle vähän erilaisia tarinoita. Naisten jutuissa oli enemmän näitä menninkäisiä, tonttuja ja haltijoita sekä muinaisia lääkekeitoksia ja sellaisia. Miesten jutuissa taas esiintyi esimerkiksi jättiläisiä tai sitten oltiin peltotöissä tai muissa talon askareissa.
HEIKKI Keskumäki on palkittu kansanperinnetarinoiden keräämisestä ja niiden jakamisesta moneen kertaan vuosikymmenten saatossa. Kun Kalevalaseura antoi hänelle vuonna 2014 Kekrinpäivän tunnustuspalkinnon, mies laski, että hänen mappeihinsa oli siihen mennessä kertynyt 60000 vanhalla kunnon kirjoituskoneella kirjoitettua liuskaa perinnetarinoita. Sen jälkeenkin sivuja on syntynyt, mutta tahti on hiipunut.
– Iän myötä olen hiukan laiskistunut, vuonna 1947 syntynyt herrasmies myöntää auliisti.
– Minulla on kuitenkin vielä jonkin verran 1980-luvulla nauhoittamiani haastatteluja, joita en ole ehtinyt tai viitsinyt purkaa paperille. Teen sen tässä joinain päivinä. Kertaakaan näiden vuosikymmenten aikana en ole kyllästynyt tähän työhön ja harrastukseen.
KESKUMÄKI jos kuka tietää, että tarinat merkillisistä parannuskeinoista, menninkäisistä, kummituksista, tontuista, jättiläisistä ja haltijoista ovat juuri sitä paljon surtua katoavaa kansanperinnettä.
– Kansanperinne köyhtyy, se on valitettava tosiasia. Suullinen tarinan kertomisen tapa on jo melkein hävinnyt. Nykyään ei enää keräännytä iltaisin kuuntelemaan vanhempien ja viisaampien juttuja ison pirtin pöydän ympärille. Tilalle ovat tulleet televisio ja tietokoneet. Ihmisillä ei oikein ole enää aikaa viisastua, Keskumäki naurahtaa.
Tarinankerronnan perinteen katoamisen vaikutukset yhteiskuntaan ja ihmisiin ovat ehkä suuremmat kuin ymmärrämmekään.
– Kun vanhojen ja viisaiden jakamat lähitarinat ovat kadonneet, olemme menettäneet helpon tavan siirtää seuraaville sukupolville elämänviisautta, moraalia, arvoja, ihmisen sisäistä lämpöä ja monenlaista inhimillisyyttä. Ei kai niiden jakaminen televisio-ohjelmien tavoitteena edes ole, eihän?