LOIMAA Ari Väisänen kantaa autonsa takakontista läjäpäin metsänvihreitä vaatteita Agrikumppanien kuorma-autoon. Ypäjän reserviläiset halusivat osoittaa tukensa ukrainalaisille sotilaille. Väisänen ajoi Alastarolle saatellakseen vaatteet ja suojavarusteet Ukrainaan lähteneeseen kuormaan.
– Se on sellainen kohtalon side Suomen ja Ukrainan välillä, Väisänen sanoo mietteliäästi ja on pitkään hiljaa. Ukrainalaisten tilanne huolestuttaa.
Tampereelta talvilomaa Alastarolle viettämään tullut Sanna Ketola oli nähnyt netissä ilmoituksen Alastaron yläasteella järjestettävästä keräyksestä. Hän ja äitinsä olivat koonneet makuupusseja, -alustoja ja taskulamppuja sekä vaatteita Ukrainaan lähteneeseen kuormaan.
– Tämä on vähintä, miten voi auttaa, Ketola sanoo.
Hän huomaa autossaan olevat lasten kumisaappaat ja ojentaa nekin kuorman kyytiin. Saappailla on nyt suurempi tarve muualla.
– Tämä viikko on ollut raskas. Koko ajan on ollut ahdistava paine tässä, Elina Kekki kertoo ja taputtaa rintaansa.
Kekki on entinen mansikkatilayrittäjä. Kausityöntekijöinä olleet ukrainalaisnaiset tulivat vuosien mittaan tutuiksi, osa hyvinkin läheisiksi. Pisimmät työsuhteet samojen naisten kanssa kestivät kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii tutustua.
Kun mansikkamaista luovuttiin, Kekki haaveili Ukrainan-matkasta.
– Tytöt olisivat halunneet näyttää kotikontujaan.
Ystävät Ukrainassa ovat peloissaan. Puhelimeen sataa viestejä etenkin iltaisin. Kekki on kysynyt, mitä maassa eniten tarvitaan.
– He laittoivat pitkän listan. Naisilla oli suurimpana huolena se, että sotilailla olisi kaikkea. Että heidän asioitaan ajettaisiin eteenpäin.
Perheidensä tueksi jääneet naiset ovat valmistautuneet kaupunkisotaan. He ovat muun muassa valmistaneet polttopulloja ja peitelleet viestilinjoja.
Kotirintamalle jääneilläkään ei ole helppoa. Humanitäärinen hätä kasvaa, mitä vähäisemmiksi ruoka- ja vesivarannot käyvät.
– Katso, Kekki näyttää valokuvaa ukrainalaisesta kaupasta, jossa hyllyt loistavat tyhjyyttään.
Huolestuneena puhelintaan vilkuilee myös Artem Raievskyl . Hän näyttää puhelimensa taustakuvaa, jossa on iloisesti hymyilevä alle kouluikäinen lapsi.
Raievskylin kasvoilla ei hymy juuri käväise. Hänen perheensä on Ukrainassa.
Hän ei osaa suomea eikä omien sanojensa mukaan kovin hyvin englantiakaan. Kännykän kääntäjän avulla Raievskyl kuitenkin kertoo olevansa kiitollinen suomalaisille kaikesta avusta, jota ukrainalaiset näinä aikoina ovat saaneet.