Valokuvan nainen on kaunis. Hiukset kammattu laineille ja katse on määrätietoinen, rauhallinen. Kuin kaiket maailmat nähnyt. Jakkupuvun kangas näyttää karhealta. Helmet kaulassa ajattoman kauniilta, kuten kantajansakin. Ajatuksissani pysähdyn selaamaan nippua.
Katseeni viivähtää kuvaan, jossa mies ja nainen seisovat pihamaalla vierellään nuori poika valkoisessa paidassa, pussihousuissa ja henkseleissä. Miehen kädet ovat lantiolla tarmokkaasti puuskassa, naisen olemus ruudullisessa hameessaan sivummalla vähän arempi. Taustalla rinteessä seisoo viimeistelyvaiheessa oleva rintamamiestyylinen talo. On helppo mennä kuvan tunnelmaan mukaan. Siihen onneen, kun vihdoin on oma koti. Miehen olemus huokuu suurta ylpeyttä. Laulussakin sanotaan ”se ei ole mies eikä mikään jos ei valmistu talo omin hartiavoimin”. Sillä niin siihen aikaan talot tehtiin. Puut kaadettiin oikeaan vuodenaikaan, talot rakennettiin hartiavoimin ja talkoilla kestämään.
Luen tekstejä valokuvien takaa. Kuva miehestä ja hevosesta on ajan kuva, kuin suoraan vanhoista Suomi-filmeistä. Suomenhevonen ja kärryt, pellollinen seipäälle nostettua heinää. Lato, jolla on silloin ollut virka. Laatikossa on myös hääkuvia, kuvia lapsista. Ensimmäisenä käsiin osunut muotokuva esittää ilmeisesti nuorta morsianta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Sympaattinen kuva, jossa vähän paremmin pukeutuneena odotetaan pysäkillä linjuria. Kuva saa hymyn huulille. Maalta kaupunkiin ollaan menossa. Kunhan vain se linjuri tulisi.
Tarinat ja nimet alkavat kietoutua toisiinsa. Tämä ei olisi ensimmäinen nippu valokuvia, jonka ostan. Jokin näissä puhuttelee, enkä voi jättää näitä ihmisiä enää kirpputorin pöytään. Laatikon päällä lukee ”vanhoja valokuvia 8€”. Siinä se on, jonkun koko elämä alle kympillä. Nostan laatikon ostoskoriin ja suuntaan kassalle. Uusi selvitystyö on alkanut.
Minulla on kummallinen harrastus. Kaikki alkoi 60-luvun päiväkirjasta kolmisen vuotta sitten – sekin odotti minua kirpputorin pöydässä. Kun nyt oikein mietin, tämä tapahtuu aina saman kaavan mukaan. Löydän kohteen, joka jotenkin kummalla tavalla kiehtoo. Kertoo tarinaa. Selailen, hypistelen. Laitan takaisin pöytään, mutta jokin siinä jää vaivaamaan. Palaan takaisin pöydän ääreen, nostan (tässä ensimmäisessä tapauksessa) päiväkirjan koriin ja kassan jälkeen mietin, mitä ihmettä teen jonkun vanhalla päiväkirjalla? Silti palan halusta päästä kääntelemään sivuja. Kotona kaivan kirjan esiin.
Hyvin nopeasti selvisi, että kyseessä oli nuoren helsinkiläisneitosen päiväkirja ja että kyseinen neito oli syvästi kiintynyt paitsi perheen koiraan, myös erääseen nuoreen mieheen. Tutkin tiedonmurusia, joita päiväkirja tarjosi ja heitin lopulta avunpyynnön erääseen ryhmään. Lähinnä kyselin neuvoja, miten voisin lähteä asiaa tutkimaan, sillä jollain selittämättömällä tavalla halusin palauttaa rivit takaisin kotiin. Ei nuoren tytön sydämen asioiden ollut tarkoitus olla kirpputorilla kaikkien silmissä.
Melko nopeasti sain vinkkejä, miten toimia. Todellinen onnenpotku oli kuitenkin henkilö, joka tarjosi minulle apuaan. Hänen ansiotaan oli, että syyskuussa 2019 sain ojentaa kirjan kirjoittajansa siskolle. Päiväkirjan pitkä seikkailu oli päättynyt. Hakaniemen rannassa tapasin silloin tyttäreni kanssa Eevan, joka oli löytynyt kuin ihmeen kautta. Eeva oli, kuten mekin, vilpittömän hämmästynyt ja liikuttunut kirjan löytymisestä ja lupasi toimittaa päiväkirjan siskolleen Itävaltaan. Olivat siskon kanssa jo sopineet, että Eeva tuo kirjan, ottavat lasilliset viiniä ja alkavat yhdessä kirjoitusten äärellä muistelemaan, millaista elämä oli 60-luvun Munkkiniemessä.
Valokuva sinällään on kokenut inflaation. Ennen kuvat kehitettiin ja liimattiin valokuva-albumiin. Filmikameralla kuvasi yleisimmin omaa peukaloaan varsinkin silloin, kun kuva olisi ollut erityisen tärkeä. Isommasta 36 kuvan filmistä saattoi tuurilla onnistua 20. Eikä niitä kuvia ollut albumeissa tuhansia, mutta niitä saattoi katsella joskus iltaisin nojatuolissa. Hypistellen ja sivuja käännellen. Ajatuksiinsa uppoutuneena. Ja ne lomakuvat. Ne olivat erityisen tärkeitä näyttää vieraille, sillä toki kaikki halusivat nähdä palmupuut ja vinot merimaisemat toiselta puolelta Eurooppaa. Puhumattakaan kuvista, joita otettiin aikaan, jolloin Titanic upposi. Voi pojat. Niin ja tytöt. Ja sukupuolineutraalit. Niissä kuvissa vasta onkin tyyliä, tunnetta ja arvokkuutta.
Tänä päivänä kuvia räpsitään puhelimilla, tallennetaan pilveen, julkaistaan someen, muokataan sopiviksi. Kun meitä ei enää ole, kuvat häviävät tekniikan ja salasanojen taakse. Muisti tyhjenee sekä kuvaajasta että kamerasta. Kaukana ovat ajat, kun valokuvaamossa käytiin kerran elämässä. Käyntiä varten puettiin parhaat päälle ja otettiin vakava ilme, sillä turhannaurajia ei maailma elättänyt. Joskus kuvaan päästiin vasta, kun kuolema oli jo niittänyt viljaa. Nykyään ei ruoka-annokseenkaan voi iskeä haarukkaa, ennen kuin se on kuvattu sosiaaliseen mediaan. Eikä sillä, harrastan tätä itsekin. Ajat vain ovat niin kovasti muuttuneet.
Palataanpa takaisin tähän viimeksi löytyneeseen nippuun. Tämä on nyt järjestyksessään neljäs selvitetty tapaus. Kuvan rouva oli nimeltään Toini ja kuvat on toimitettu sukulaisten haltuun. Moni on kysynyt, miksi? Mitä järkeä tuossa on? Vastaan, etten oikeastaan edes tiedä. Ehkä siksi, että se tuntuu sydämessä hyvältä ja oikealta. Uskon, että kuvien ihmiset saavat jonkinlaisen rauhan siellä jossakin, kun heidän elämänsä valokuvina palautuu takaisin omien luo.
Jos sinulla on valokuvia, kirjoita niihin nimiä, paikkakuntia, vuosilukuja. Jos joskus joudutte erilleen, kuvat voivat paremmin löytää kotiin takaisin.
Sillä jotain noissa vanhoissa valokuvissa vain on. Jotain, mitä ei voi selittää. Elämä on sarja ihmeellisiä sattumuksia, jotka joskus voivat tippua polulle myös vanhojen valokuvien muodossa.
Jos vain joku sattuu löytämään ne kirpputorin pöydästä.
Anette Pakarinen
kosmetologi