Olen astunut rajan yli ja tunnen nykyisin tätimäistä ylpeyttä meidän fiksuista ja taitavista nuorista, vaikka en edes tuntisi heitä. Vasta muutama päivä sitten ihastelin lukiolaisia, jotka olivat itse valmistaneet kokonaisen televisiosarjan nuorille (HS 5.5.).
Tekijät halusivat tehdä aidosti lukioikäisille samaistuttavan sarjan, jossa ei olisi vain ”bileitä, päihteitä ja parisuhteita”. Myös oman kokemukseni mukaan televisio- ja elokuvatuotantojen esittelemä nuorten elämäntapa on välillä varsin kapea. Esimerkiksi kouluterveyskyselyn tulokset osoittavat, että alkoholinkäyttö on laskenut vuosien mittaan, mutta se ei juurikaan näy ruudussa.
Olen jo pitkään harmitellut, kuinka yläkoululaisille ja toisen asteen nuorten ikäluokille ei juurikaan tehdä sarjoja tai elokuvia Suomessa, sillä nämä ikäluokat olisivat mielestäni erityisen tärkeitä kohderyhmiä. Juttelimme taannoin opiskelijaporukassa lempikirjoista ja havaitsimme, että lähes kaikkien mieleen olivat jääneet erityisesti juuri teineinä luetut kirjat – ne olivat vaikuttavia ehkä siksi, että ne oli luettu iässä, jossa lapsuudessa sisäistetty maailmankuva laajenee ja siihen haetaan vaikutteita perheen ja koulun ulkopuolelta.
Olen täällä Espanjassa vaihdossa opiskellut televisio- ja elokuvatieteitä, jotka tutkivat paitsi audiovisuaalisia kerrontatapoja myös sitä, miten elokuvat ja sarjat asettuvat osaksi historiaa. Englannin kielessä sana historia sisältää storyn eli tarinan. Stoori tarkoittaa tapahtumasarjaa – historiaa, joka on kerrottu ja järjestetty tarinan muotoon.
Taide ja media vaikuttavat ja ottavat vaikutteita: samalla kun ne heijastelevat yhteiskuntaa, ne myös muuttavat sitä. Elokuva perustuu jossain määrin oikeaan elämään, mutta samalla se voi muuttaa katsojien näkemyksiä ja parhaimmillaan johtaa jopa laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta päätti vastikään lakkauttaa elokuvatieteiden kandiohjelman. Tiedekunta on ollut talousvaikeuksissa ja ymmärrettävästi jostain täytyy säästää. Kaikki tutkimus voi olla arvokasta mutta kaikkea ei ole varaa tutkia. Mietin kuitenkin, että vähätelläänkö elokuva- ja televisiotutkimusta akateemisessa maailmassa, koska sitä ei toisaalta pidetä ”kovana tieteenä” mutta toisaalta ei myöskään ”oikeana taiteena” kuten esimerkiksi teatteria ja kirjallisuutta. Ruutua pidetään viihteenä.
Samalla suomalaiset käyttävät päivittäin noin kaksi ja puoli tuntia television ja suoratoistopalveluiden ääressä. Asiat, joiden parissa suomalainen viettää eniten aikaansa, ovat todennäköisesti niitä, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan eniten: omaksumme osin huomaamattamme asenteita niin fyysisistä kuin henkisistäkin arkiympäristöistä. Eikö juuri niitä olisi syytä tutkia?
Emilia Voltti