Olen kotoisin Hangosta, joka on tunnettu merellisistä maisemistaan ja kesäisestä regatastaan. Suomen eteläisimmässä niemenkärjessä sijaitsevaan kaupunkiin johtaa tasan yksi tie ja loput kulkuväylät käyvät meren kautta.
Vaikka ehdin asua Hangossa yhdeksän vuotta ja olen viettänyt siellä paljon aikaani senkin jälkeen, en ole koskaan ollut sinut meren kanssa. Toisinaan voin käydä uimassa, mutta teen sen vain äärimmäisen pakon edessä. Jos taas pitäisi lähteä soutelemaan, moottoriveneilemään tai purjeveneilemään (onneksi sellaista ei juuri koskaan tapahdu), kiljuisin varmaan kauhusta.
Maakravun olemus on pysynyt tiukassa, vaikka myöhemmin vietin paljon aikaa myös Turun saaristossa silloisen poikaystäväni kotona. Merelle menin silloinkin vain pakon sanelemana, kun saareen ei päässyt muuten kuin lossilla.
Meren ihanuus ei avautunut taannoisella Thaimaan matkallakaan, kun päätimme lähteä moottoriveneretkelle. Kippari kehotti meitä istumaan keulapenkeille, sillä siellä saisi kuulemma parhaiten tunnelmasta kiinni. Tottelimme tietenkin kokeneempaa.
Kun olimme tunnin verran pomppineet aaltojen armoilla, oli pakko todeta, että siitä oli ihanuus kaukana. Takalisto alkoi olla niin hellänä, että istuminen oli kuin tikarien päällä. Hyvin ei mennyt muillakaan, sillä osa porukasta istui ämpäri naamansa edessä ja muut muuten vain riutuneen näköisinä.
Kun kärsimyksenpäivä oli ohi, olin entistä vakuuttuneempi, ettei merikarhun elämä ole minua varten.
Viime aikoina olen yllättänyt itseni lukemasta blogia, jossa maakravusta on kuoriutunut varsinainen merenelävä. Kirjoittaja on hommannut vasta keski-iässä miehensä kanssa purjeveneen, ja nyt vesillä on tullut vietettyä jo useampi kesä. Näkymät eri puolilta Suomen kesäistä rannikkoa ja saaristoa ovat aivan ihania. Viehättäviä ovat kuvat myös siitä, kun he saareen päästyään huristelevat ympäriinsä sähköskuuteillaan.
Ajatus itsestäni viettämässä vastaavanlaisia kesiä saa minut päiväunelmoimaan. Miltä tuntuisikaan, kun ankkurit vedettäisiin ylös ja rantaviiva alkaisi jäädä taakse. Edessä olisi vain horisontti ja taivaanrannan taa laskeutuva, punaisena hehkuva aurinko. Voisiko tällainen pohjamutia myöten oleva maakrapu sopeutua sellaiseen elämään?
Tällä hetkellä ajatus tuntuu melko kaukaiselta, mutta olen oppinut, että elämä heittää yllättäviä tilanteita eteen. Siksi koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Hyvässä lykyssä maakravustakin voi muokkautua merikarhu, jos tähdet vaan osuvat kohdilleen.
Sari Holappa