Jossain vaiheessa ajattelin, että pitäisi saada meijeriauton letku suoraan seinään ja tilata maitoa säiliöön niin kuin lämmitysöljyä. Perheessä on kasvanut varsinaisia maitovasikoita. Vuosikausia kädenjatkeena on kulkenut koppa, johon mahtuu 12 litraa.
Maitoa on mennyt kaakaoon, puuroihin, ruoanlaittoon, pannariin, kahviin ja sellaisenaan juotavaksi. Toisinaan jopa häpesin sanoa kassalla, että näitä on kaksitoista, kärryssä olevaan koppaan viittoillen. Haaveilin maitosikspäkeistä, tuosta noin vain parilla nostolla kyytiin.
Kaikki takana jonottaneet vihasivat kukkurakärryä. Niskaa poltteli nostaa hihnalle kaikki se mukuloiden murkina.
Nyt pitää opetella vähentämään. Perhe hupenee, kun Loimaalla kesätöissä ollut nuoriso lähtee takaisin opiskelupaikkakunnilleen. Sen jälkeen syksyllä on tilanne, että kaikki ovat muuttaneet pois synnyinkaupungistaan. ”Loimaailmiö” tulee lähelle. Olemme perheenä olleet paitsi asukkaita, myös kuluttajia. Nyt yhteisen maitokopan jakaneet asuvat yhtäkkiä viidessä osoitteessa ja kolmessa kaupungissa. Koska vanhemmuus on ollut vuosikymmeniä jättimäisten ruokamäärien roudaamista kotiin, on vaikea tajuta, että maito ei lopu vaikka sitä ostaisi vain neljä litraa.
Kun kuopuskin muutti kesän alussa pois, kokosin hänelle ison kassin ruokaa mukaan ja tungen sitä lisää matkaan aina kun hän käy Loimaalla. Vihdoin olen myös päässyt ikään, jossa saan antaa tyttärelle kahvipaketin hänen piipahtaessaan ”kotona”. Kuin kaikki maailman mahtavat kaffemummat, sukupolviset suuret elämänvoimat sumppeineen!
Muistan omasta nuoruudesta lukuisia vanhempia ihmisiä, jotka halusivat ehdottomasti antaa ruokalahjan mukaan, kun heidän luonaan poikkesi. Edes banaanin, jos ei muuta. Kasvimaalta haettuja retiisejä. Juuri leivottuja sämpylöitä, mehupullon.
Nyt olen itse sellainen ihminen ja ymmärrän hyvin, miksi anteliaisuus tuntuu hyvältä. Koska ruoka on jokapäiväinen tarve, jonka avulla voi osallistua hyväntekijänä lapsensa elämään ja auttaa häntä pärjäämään. Viestiä, että äidinmaidolla aikoinaan täytetyt masut eivät myöhemminkään unohdu.
Salaa pelkään, että jälkikasvu hihittelee nurkan takana, että taas äiti hössöttää. Silti uskon, että mukaan saatu kahvipaketti tuntuu kotiin päästyä hyvältä sijoittaa hyllyyn ja ja laskeskella, että kiva, ei tarvitse itse ostaa.
Hurrasin myös, kun poika ihmetteli ruoan olevan ihan hirveän kallista. En tuulettanut hinnoille vaan havainnolle. Kuluttajan roolin alkaa tiedostaa vasta, kun maksaa itse. Alkaa laskea, mihin on varaa vai onko.
Hinnat nousevat nyt siihen malliin, että ruoka-apu kelpaa varmasti jatkossakin ja on ehkä syksyn tullen jopa välttämätöntä opintotuen tarjoaman ostovoiman jatkoksi. Kuopus jo sanoikin, että me tullaan sit aina kotiin syömään.
Tervetuloa. Vaikka mikä olisi, niin jälkeläisen nälkää ei voi jättää huomiotta. Vaikka tämä olisi 29 tai 53.
Anu Salo
anu.salo@loimaanlehti.fi