Kesän aikana on käynyt entistä selvemmäksi se, että sairaanhoito ja vanhusten hoivapalvelut ovat suurissa ongelmissa. Melkein voisi sanoa kärjistetysti, että ”älä sairastu äläkä vanhene”.
Ylen A-studiossa 10.8. käsiteltiin omaishoitoa ja ohjelmassa todettiin, että meillä on noin 700 tuhatta omaishoitajaa, joista vain 50 tuhatta on virallisesti kirjattuna omaishoitajaksi. Ohjelmassa todettiin, että meillä ei ole kerta kaikkiaan riittävästi hoitohenkilökuntaa silloin, kun suuret ikäluokat joutuvat turvautumaan hoivapalveluihin. Samaan aikaan omaishoitoa tekevät henkilöt – oman työn ohessa – väsyvät, eivätkä jaksa enää tehdä raskasta omaishoitotyötä.
Terveyskeskuksissa ja sairaaloissa ovat pitkät odotusajat, jopa kymmeniä tunteja, koska ei ole riittävästi henkilökuntaa ja jatkohoitoa varten sairaalatiloja.
Millariikat ja Siljat antavat ymmärtää, että hoitajapulan syynä olisi vain palkan suuruus. Siinä on varmaankin toivomisen varaa kaikkien mielestä, mutta se ei auta silloin, kun ei ole reservissä henkilöitä odottamassa.
Varhaiskasvatuksessa, opetuksessa, sairaanhoidossa ja hoivapalveluissa henkilöstöstä on naisia noin 80 prosenttia. Ikäluokat, jotka astuvat työelämään, eläkkeelle siirtyvien tilalle, ovat huomattavasti pienempiä ja siksi työvoimapula tulee entistä pahemmaksi.
Viime vuoden lopussa oli 50–64-vuotiaita naisia noin 531 tuhatta ja nuoria, jotka tulevat korvaamaan heitä aikoinaan työelämään, eli 15–29-vuotiaita, oli noin 465 tuhatta eli yli 66 tuhatta vähemmän.
Nykyinen Suomen hallitus sai ajettua hoitajamitoituksen lisäämisen vanhusten hoivapalveluun läpi niin, että ensi vuoden alkupuolella pitää olla seitsemän hoitajaa kymmentä hoidettavaa henkilöä kohden. Tämä lisää entisestään, hoitajapulaa potevassa vanhustenhoidossa, hoitajien tarvetta.
Viimeistään nyt on hyväksyttävä se tosiasia, että tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä hoivaan.
Itselläni on myönteisiä kokemuksia ulkomaisesta työvoimasta, sillä äitiäni hoitaa Attendon Mariiankartanossa myös Aasiasta tulleita hoitajia, jotka ovat ystävällisiä sekä empaattisia. Tuntuu myös siltä, että he tulevat hyvin toimeen muiden työntekijöiden kanssa.
Hoitajaongelmat on ratkaistava nopeasti.
Neljän ja puolen kuukauden kuluttua aloittavat hyvinvointialueet ovat kovan haasteen edessä siinä, miten ne ratkaisevat eri kunnissa olevien, sairaanhoidon ja hoivan, yksiköiden ongelmat ja kuka johtaa tasapuolisesti käytännön asioita eri kunnissa.
Olavi Suominen