Yksi tuttavani pohti kerran, miksi aina ensimmäiseksi kysytään, mitä sinä teet työksesi? Jos sattuu olemaan työtön, se voi olla kipeä kysymys.
Enää ei moni kysy tuntemattomilta, onko näillä lapsiakaan, koska joku on voinut kärsiä lukuisista keskenmenoista kenenkään tietämättä ja pillahtaa itkuun toisen sillä hetkellä tunkeilevalta tuntuvasta tiedustelusta – vaikka kyseessä olisi aivan viaton ja hyväntahtoinen kysymys.
Työttömyyden ei tulisi kuitenkaan olla häpeä kenellekään. Jokainen voi joskus olla työtön, eikä sille aina voi mitään. Vika on pikemminkin ihmisessä, joka alkaa arvostella toisen työtä tai työtilannetta. On ihmisiä, jotka ovat hakeneet satoja alansa työpaikkoja tuloksetta, vaikka muilla aloilla on tarjontaa yllin kyllin.
HUOMASIN itsekin viime viikonlopun häissä keskustelevani töistä ja ammateista sekä opiskeluista, ja niistä poikikin mielenkiintoisia keskusteluja. Varsinkin, kun eräs pöytäseurueen jäsenistä kertoi tutkineensa lobotomian historiaa Suomessa, ja kakkukahvien keskellä katselimme hänen esittämiään videoita siitä, miten ihmisen silmäkulman tai ohimon läpi porattiin reikä. Onneksi olimme saaneet jo syötyä, niin keneltäkään ei mennyt ruokahalu.
Vastapäätä istuva lääkäri osasi myös heti ottaa kantaa keskusteluun lobotomiasta ja jatkoi kertomalla tietoa diabeteksesta, jota oli tutkinut. Hän kertoi vaihtaneensa uraa lääkäriksi aikaisemmasta insinöörin ammatistaan, ja seuraamme liittyi hänen serkkunsa, joka kertoi vaihtaneensa ammattinsa lääkäriksi ekonomistin uralta. Kumpikaan ei ollut viihtynyt aikaisemmalla urallaan, ja he olivat päättäneet vaihtaa ihmisläheisempään työhön, koska kokivat sen itselleen omaksi.
Seurueessa istui myös nainen, joka kertoi opiskelevansa teologiaa, mutta hänkin kertoi haluavansa alkaa opiskella lääkäriksi.
Joskus ammateista on siis hyväkin puhua. Ne voivat inspiroida muita. Lääkärin työstä haaveileva nainen sai kuulla lisää opiskelumahdollisuuksista, ja esimerkiksi siitä, että moni suomalainen opiskelee nykyään lääkäriksi ulkomailla. Tosin jokainen alkoi itse kertoa ammatistaan ja töistään, joten se on ehkä sitten luontaisempaa niin.
JOKAINEN työ on arvokasta, ja on aivan hullua ajatella, miten joku ammatti voisi olla vähäpätöisempi kuin toinen ammatti. Toisaalta yhteiskunnan tulisi kannustaa työntekoon eri tavoin eikä siis syyllistää työttömiä.
Mielestäni on myös tärkeää, että nuorille on tarjolla hyviä roolimalleja monenlaisilta aloilta työelämässä: ihmisiä jotka kertovat innokkaasti töistään.
Nykisellä alanvaihtajien aikakaudella myös aikuiset kaipaavat inspiroivia tarinoita toisten ihmisten ammatin valintaan liittyvistä valinnoista.
Työstä on siis paras puhua niin, ettei syyttele ketään eikä lyttää kenenkään työtä alemmaksi kuin omaa.
Marianne Rovio