Saavuin sovitusti keskikesän kynnyksellä Loimaan Evankeliselle Kansanopistolle Hirvikoskelle. Huomasin pihalla ryhmän, jossa oli naisia ja lapsia ja joka näytti kisaavan sillä hetkellä siitä, kuka saisi lennätettyä paperilennokkia pisimmälle. Päättelin, että kyse on ukrainalaisista pakolaisista, joita olin tullut jututtamaan.
Kävelin paikalle ja etsin, näkyisikö porukassa aiemmilta haastattelukeikoiltani tuttuja kasvoja, kunnes huomasin leikkimielistä kilpailua sivusta seuraavan, hellehattuun sonnustautuneen naisen. Hän ei heti tunnistanut minua aurinkolasieni takaa.
Vaihdoimme kuulumiset englanniksi. Hänen vastattuaan muistin, että hänen miehensä oli jäänyt Ukrainaan. Enemmän vaistolla kuin harkiten kysyin hänen miehensä vointia.
Nainen vastasi miehensä olevan kunnossa. Sitten hän vaihtoi suomen kielelle ja sanoi minulle pienen tauon jälkeen: kiitos.
Keskityimme katsomaan lennokkikilpailua.
Ukrainassa käytävän sodan uutisellinen kiinnostavuus tuntuu hieman laimenneen keväästä ja aistittavissa on, että monet Suomessakin haluavat keskittyä jo muihin asioihin.
Minulla ei ole oikeastaan mitään lisättävää euralaisen kunnanvaltuutetun Ari Reunasen sanoihin Alasatakunta -lehdessä juhannuksen alla (21.6.). Ostovoimaa käsittelleessä mielipidekirjoituksessa hän kirjoitti myös: Vaikka meillä kesän mittaan julkinen keskustelu on siirtynyt Ukrainan sodasta lähemmäs omaa jääkaappia ja kasvanutta sähkölaskua, niin Ukrainaa ei silti pidä unohtaa. Omien ongelmien keskellä tulee muistaa, että meidän ei tarvitse suojautua pommisuojiin tai lähteä evakkoon.
Suhtaudun Ukrainassa käytävään sotaan tunteella. Myönnän senkin, etteivät maailman muut sodat ja konfliktit saa minulta likimainkaan vastaavaa huomiota. Myötätuntoani ei riitä kaikille.
Se nuori vihainen mies, jonka luulin jo jääneen menneisyyteen, nousee vielä pintaan, kun ajattelen, kuinka Venäjä raunioittaa naapurivaltiotaan maan tasalle ja sekoittaa ukrainalaisten arjen – ja arvatenkin me länsimaisissa demokratioissa asuvat saamme siivota jälkiä myöhemmin. Ja niin meidän pitääkin, nimittäin auttaa Ukrainaa vaikka se välillä turhauttaisi ja ketuttaisi niin, että suoni pullistuu.
On niitä suomalaisten rahoja syydetty maailmalle vähemmästäkin.
Sodan jatkuessa olen ollut vihainen meille eurooppalaisillekin, sillä arvelen, että ennen laajamittaista sotaa korkealla Venäjän johdossa hivenen aliarvioitiin eurooppalaisten valtioiden vastareaktioita – noiden monien liberaalien demokratioiden, jotka välillä tuntuvat vellovan päämäärättöminä lähinnä korkean elintason suomassa ähkyssä. Nyt olemme Euroopassa isojen murheiden edessä ja palanneet tietyllä tavalla perusasioiden äärelle.
Tämä on tietenkin silkkaa hataraa jälkikäteistä jossittelua, mutta jos Venäjän hallinnossa olisi arvattu, että eurooppalaiset maat vastaavat pakottein ja sotilaallisella materiaaliavulla edes näin ponnekkaasti, kenties mitään laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan ei olisi nähty.
Lari Kiviranta