Aloin viime viikolla kirjoittamaan kandia, ja se vasta onkin ollut haastavaa. Vaikka kyseessä onkin tavallaan harjoitus sitten tulevaisuudessa häämöttävää gradua varten, on kyseessä kuitenkin myös opinnäytetyö siitä, mitä olen tähän mennessä oppinut ja sisäistänyt.
Haastavaa se on ollut siksi, että syvimpään sieluni kolkkaan asti en ole prosessikirjoittaja. Prosessikirjoittaja kirjoittaa tekstejä osissa, suunnittelee ja pohjustaa aihetta itselleen ennen kuin kirjoittaa ensimmäistäkään valmista sanaa. Tällainen kirjoittaja myös palaa teksteihinsä useampaan otteeseen, editoi, korjaa ja muokkaa tekstiä, joka on kirjoitettu mahdollisesti jo kuukausia sitten.
Minä sen sijaan kirjoitan asioita kerralla valmiiksi ja palaan niihin ehkä maksimissaan kaksi kertaa korjaamaan muutaman sanavalinnan.
Kandiseminaari kuitenkin kestää syyskuusta helmikuuhun, ja tässä ajassa kirjoitamme yhteensä vajaan 30 sivun tekstin. Koska en ole prosessikirjoittaja, haluaisin kirjoittaa tuon 30 sivua noin viikon aikana, en viiden kuukauden aikana.
Nyt olen kuitenkin päättänyt, että harjoittelen olemaan prosessikirjoittaja. Vaikka keskustelimmekin seminaarissa siitä, että kaikki vain eivät kirjoita prosessinomaisesti, haluaisin silti oppia senkin taidon.
Olen aina kokenut, että prosessikirjoittaminen edustaa kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, suunnitelmallisuutta sekä kontrollia. Minun tapaani kirjoittaa ei kuvasta yksikään näistä sanoista. Ihmisenä kuitenkin olen kunnianhimoinen ja sellainen, joka haluaa kehittää itseään. Tästä syystä otan itselleni haasteeksi, että oikeasti kirjoitan kandini viiden kuukauden aikana ja teen asiat ajallaan. Suurin syy, miksi kirjoitan tekstini kerralla valmiiksi, on se, että jätän kirjoittamisen aina viimeiselle mahdolliselle hetkelle niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole kuin kirjoittaa teksti kerralla valmiiksi.
Lukiessani vanhoja tekstejäni huomaan kuitenkin paljon asioita, joita olisin voinut tehdä toisin. Enkä tarkoita vuosia vanhoja tekstejä, joita kirjoitin teini-ikäisenä, vaan kaksi kuukautta sitten kirjoittamiani esseitä. Tämä on yksi syy myös siihen, miksi haluan oppia kirjoittamaan prosessimaisesti. Haluan pienentää sen mahdollisuutta, että palautettuani esseeni (tai pahimmassa tapauksessa kandini) luen sen ensimmäistä kertaa uudelleen kirjoittamisen jälkeen ja totean, että olisin voinut kirjoittaa koko homman eri tavalla.
Vaikka aionkin jatkaa maisteriopintoihin ja jonain päivänä vielä tehdä gradunkin, haluan silti, että kandini on jotakin, mistä voin olla ylpeä. Monet sanovat, että kandilla ei ole enää juurikaan väliä, kun gradu on kirjoitettu, mutta kuten sanoin, olen kunnianhimoinen enkä suostu tyytymään ’ihan okei’ kandiin, vaan haluan kirjoittaa kandin, jota kehtaa luetuttaa muillakin kuin omalla kandiohjaajalla. Ja nyt kun olen kirjoittanut tästä kolumninkin, on minun pakko toteuttaa suunnitelmani.
Jenna Pihlajasaari