Syntyperäisenä kauppalalaisena, sittemmin kaupunkilaisena, aloin nuorena aikuisena etsimään sen aikaisen tyttöystäväni kanssa omaa asuntoa kaupungin alueelta 80-luvulla. Haimme omakotitaloa isolla tontilla, jossa olisi omaa rauhaa ja rakennusoikeutta tarpeitamme vastaamaan. Melkein sellaisen sitten ostimmekin, tontti oli iso ja alue rauhallinen (kunnes me muutimme sinne…), ainoastaan rakennusoikeus oli ongelma. Kohtalo kuljetti, talo myytiin, muutin muualle.
Kun palasin kotikonnuille, aloin etsimään uutta taloa. Iso tontti, sopivan kokoinen talo ja iso autotalli olivat kriteerini. Sopiva kohde löytyi vasta yli kahden vuoden etsinnän jälkeen.
Nyt olen keskustellut paikkakunnalle muuttaneiden henkilöiden, perheiden jne. kanssa. Kysyntä tuntuu olevan sama, iso tontti, omille tarpeille riittävät tilat, omia mieltymyksiä noudattava rakentaminen.
Joku on sanonut, ettei Loimaa ole nukkumalähiö, miksi sitten kaavoitamme sitä sellaiseksi? Jos kaavoitettavien tonttien koko on 1100–2300 neliötä, niin eihän niihin mahdu mitään muuta kuin kylki kyljessä olevia nukkumakoteja. Jo ollessani elinympäristövaliokunnassa törmättiin tähän. Eräs henkilö olisi halunnut ostaa kaksi tonttia ja rakentaa poikkeavalla tavalla kaavoitukseen nähden niihin, mutta ei käynyt kun kaava-alue oli uusi. Henkilö rakensi perheelleen asunnon alueelle, tietämäni mukaan, mutta ei ollut kuulema kauhean tyytyväinen, erästä henkilöä lainatakseni. Kaavoittajassa ei ole vika vaan hänen saamissaan ohjeissa.
Pitäisikö kaavoittajan saada kuulla enemmän mahdollisten rakentajien toiveita kuin asiasta päättävien toiveita? Näin voitaisiin saada ehkä, siis ehkä, mahdollisia paikkakunnalle muuttajia. Niitä ei ainakaan saada sanomalla aina ensimmäiseksi ei näille muutoksien pyytäjille!
Kari Leppäjoki (ps.)