Itsereflektioon kehotetaan koko ajan ja joka paikassa. Esikoulusta yliopistoon, minua on koko matkan kehotettu itsereflektioon ja kehotetaan edelleenkin. Itsereflektio on hyvä tapa, sillä sen avulla voimme parhaassa tapauksessa huomata omat kehityskohtamme sekä vahvuutemme. Tästä taas on hyötyä esimerkiksi työmarkkinoilla, sillä osaan esitellä itseni nimeäni ja ikääni pidemmälle.
Mutta rajansa kaikella. Kun itsereflektio on jatkuvaa, oppii ihminen myös itsekriittiseksi. Ja se menee helposti yli. Siis, todella helposti.
Kuulen usein käytävän keskustelua siitä, miksi nykyään nuoret sekä nuoret aikuiset, etenkin tytöt ja naiset, ovat niin itsekriittisiä. Mutta ihmekös tuo, jos koko ajan vaaditaan listaamaan omia huonoja puolia muiden luettavaksi ja analysoitavaksi.
Itsereflektio on luontainen osa kehitystä ja myös kehityksen siemen. Muutos lähtee itsestä, ja jos et kerta kaikkiaan osaa merkitä lähdeviitteitä oikein kandiisi, on kandiohjaajan huomautuksilla rajallinen vaikutus. Jokaisen pitää itse ottaa se ylimääräinen askel kohti oikeanlaisia lähdeviitteitä.
VOIKO itsereflektio siis olla myös huono asia? Vauvasta vaariin meitä opetetaan itse kritisoimaan itseämme, jotta kenenkään muun ei tarvitsisi tehdä sitä, ja jos tarvitsee tehdä, niin ainakin olemme heti tuntosarvet pystyssä hyväksymässä uuden syyn listaan nimeltä ”Syitä miksi olen huono”.
Liitin itserefletion suoraan huonouteen. Miksikö? Koska itsereflektiossa todella usein haetaan nimenomaan kehityskohtia ja sitä, mitä minun pitää tehdä paremmin. Lukiossa minulle sanottiin, että jos en löydä itsereflektiotehtävässä mitään kehitettävää itsessäni, en ole itsetietoinen. Viesti olisi mennyt hyvin perille myös seuraavassa muodossa: ”Sinussa on aina jotakin huonoa. Et ole ikinä täysin valmis”.
Ja tottahan tuo kaiketi on, emme ole ihmisinä varmaankaan ikinä valmiita ja aina on kehittämisen tarvetta jossakin. Mutta toisaalta, pitääkö meidän mietiskellä tätä asiaa koko ajan?
Pohdimme niin esikoulussa, peruskoulussa, toisella asteella, korkeakoulussa, työelämässä kuin yksityiselämässäkin jatkuvasti sitä, millä kaikilla tavoin voisimme vielä kehittää itseämme paremmiksi. Se käy nopeasti raskaaksi, sillä itsensä kehittäminen on raskasta.
OMIEN huonojen puolien kohtaaminen ei ole välttämättä niin yksinkertaista ja suorasukaista kuin luulisi. Ne ovat usein asioita, joita käsitellään terapiassa, ei kurssin vastuuopettajan kanssa. Terapiasta puheen ollen, sinnekin usein kehotetaan menemään kehittämään itseä.
Saatan kuulostaa siltä, että olen kehitystä vastaan. Todellisuudessa muutos ja kehitys ovat mielestäni lähtökohtaisesti hyviä asioita, mutta joku raja on oltava. Itsereflektion hyöty myös laskee, jos lähtökohtana ei ole halu kehittyä vaan tarve listata asioita, jotka ovat huonosti.
Jenna Pihlajasaari