Äetsän pääkirjastossa oli musiikkihuone. Kun pyysi, kirjastovirkailija laittoi valitun levyn soimaan ja mukaan huoneeseen sai isot kuulokkeet, jotka valuivat ala-asteikäisen plikan päässä aina vähän mihin sattui vaikka niitä kuinka kiristi.
En yhtään muista, miten kuunneltavaksi valikoitui Vesa-Matti Loirin Eino Leino -levy. Joko se ensimmäinen tai toinen, luultavasti se mustakantinen ensimmäinen vuodelta 1978.
Kirjastossa kävin monta kertaa viikossa. Joka hylly tutkittiin ja uteliaana kannettiin kotiin milloin mikäkin kirja lainausnumerolla 1862. Runolevyt kuluivat ja varmaan joku pop-levykin tuli kuunneltua (niistä en muista yhtäkään).
Olin tosi tuore freelancer 1998, kun sain tehtäväksi tehdä jutun Vesa-Matti Loirin konsertista Kanta-Loimaan kirkossa.
Soitin etukäteen hänen asioitaan hoitaneelle henkilölle ja konsertin jälkeen minulle varattiin hetki, ehkä parikymmentä minuuttia haastattelulle.
En muista konsertista mitään, jännitin niin etupenkissä.
Konsertin loputtua instrumentit kerättiin kasaan ja Loiri istui siihen etupenkkiin. En muista mitä puhuimme, mutta muistan, miten hän oli läsnä.
Rauhassa. Istui ja katsoi silmiin. Vastasi.
Joku bändistä oli kellokallena, mutta hän varmisti vielä, että olinhan saanut kysyttyä, mitä tarvitsin.
Kävelin kirkon kiviaidan portista ulos samaan aikaan kun bändin tila-auto ajoi ohi. Vesa-Matti Loiri istui takapenkillä kirkon puolella ja veivasi ikkunaa auki, huikkasi tervehdyksen hymyillen, heilutti.
Keräilen puunkappaleita luonnosta ja kokoan niistä lintuja. Korkealta puusta alas maailmaan katsova haukka syntyi keväällä miettiessäni erästä mysteeriä, ihmistä, joka ulkokuorensa alla on minusta pohjattoman yksinäinen.
Vesa-Matti Loirin kanssa vuosia soittanut ja tila-autossa Kanta-Loimaan kirkon räntäisellä parkkipaikallakin istunut Peter Lerche totesi Loirin kuoltua, että Loiri sairasti yksinäisyyttä – ”kaikki halusivat hänestä palasen, mutta kotona häntä odottivat vain kaksi norjalaista metsäkissaa” ( Helsingin Sanomat 10.8.).
Syksyn aikana Loiri ja Leino ovat säestäneet lintutöitä ja paljastaneet itsestään ja minusta itsestäni taas uutta.
Silti laulut ovat mysteeri.
Ne ovat paljon, niin kaikkea, niin monille.
Mitä muuta voi sanoa, kun on todistanut sellaistakin, että äijälauma mylvii Lapin kesää korvaani pienessä autossa ajaessamme öisiä Loimaan katuja kotikylälle.
Varsinainen nocturne.
Kati Uusitalo