Meillä jokaisella on tilanteita, kun elämä muuttuu. Kun rutiinit häviävät ja yrität opetella ihan uudenlaista elämää. Mikään tuttu ja turvallinen ei enää toimi, joudut omaksumaan aivan toisenlaiset selviytymistavat.
Muutos on mahdollisuus, sanovat. Muutos on myös ihan järjetön työmaa. Tuttuus häviää ja edessä on suuri tuntematon. Olet keskellä aavaa ilman airoja. Kompassin neula pyörii villisti ympäri, jokainen suunta voisi olla oikea.
“Pidän susta kiinni, kunnes varjot laskeutuu.” Apulannan uusin on soinut viime aikoina niin kovaa ja korkealta, että älppäri olisi jo kulunut puhki. Jokainen meistä haluaa, että joku pitäisi hädän hetkellä kiinni. Lähellä ja turvassa.
Sanat ovat joskus vain niin vaikeita löytää. Asetella sielu lautaselle tarjolle toisen nauttia. On helpompi puhua paskaa kuin asiaa.
Meillä jokaisella on omat sopukkamme, joihin kukaan ei pääse. Ei ole sellaista lukkomestaria, joka tiirikoisi sielun syvimpään ja pimeimpään sopukkaan. Se on se, joka on vain minun.
Kun yö laskeutuu, sopukan luukku narahtaa hiljaa auki. Yksin yön pimeydessä sitä voi varovasti vähän käännellä ja katsoa, muuttuuko näkökanta asioihin.
Kuka minä olen, jos kaikki turha riisutaan pois? Ostamme materiaa ja paikkaa yhteiskunnassa suojataksemme itsemme eräänlaisen muurin taakse, mutta entä kun se kaikki viedään?
Kuka olet, kun kaikki on viety. Mitä haluat. Mitä ihan oikeasti haluat. Elämältä ja itseltäsi. Vaikeita kysymyksiä. Helpompi luistella ohi ja miettiä sit joskus myöhemmin, kun on parempi aika.
Paitsi että elämä on nyt. Joskus se heittää sut seinää vasten, katsoo suoraan silmiin ja kysyy, mitä ajattelit elämälläsi tehdä. Tiiliseinä tuntuu kylmältä selkää vasten, aivot vetävät kiivaasti ympyrää ja pystyt vain haukkomaan henkeä. Kaikki on päässäsi iloisena sekasotkuna.
On tullut aika järjestellä elämän lelulaatikko kuntoon. Jonain päivänä huomaat, että voit jälleen hengittää.
Koska tämä hetki on sun elämä.
Kirjoittaja on kosmetologi ja yrittäjä
Anette Pakarinen