Kirjailija Iida Rauma palkittiin keskiviikkona Finlandialla teoksestaan Hävitys. Teos on kaunokirjallisilta ansioiltaan hätkähdyttävä, mutta ymmärrettävästi keskustelun ytimeen nousee romaanin aihe eli kouluissa tapahtuva, lapsiin kohdistuva väkivalta.
Poikkeuksellisen romaanista tekee ei vain sen poikkeukselliset kaunokirjalliset ansiot vaan se, miten romaani näyttää koulukiusaamisen kaikessa julmuudessaan ja etenkin kokonaisvaltaisuudessaan. Koulukiusaaminen ei nimittäin ole yhteen ihmiseen kohdistuvia henkistä kipua tuottavia tekoja silloin tällöin, vaan se on yhteen ihmiseen kohdistuvaa henkistä kipua tuottavia tekoja säännöllisesti, aina kun mahdollista, lasten tapauksessa siis useita kertoja koulupäivän aikana, somen ansiosta kiusaajien niin halutessa myös koulun ulkopuolella.
Kouluväkivallasta ja muustakin väkivallasta puhuttaessa tykätään käyttää sanaa nollatoleranssi. Koulukiusaaminen on kerta kaikkiaan saatava loppumaan, mediassa jeesustellaan. Olennaisinta ei kuitenkaan ilmiön taltuttamisessa ole nyt nollatoleranssin hokeminen vaan se, että kiusaamiseen tulee suhtautua yhtä vakavasti kuin mihin tahansa muuhunkin väkivaltaan. Loppujen lopuksihan monelle kouluväkivallan uhrille pahinta on ollut aikuisten välinpitämättömyys.
Omilta kouluajoiltani muistan erityisesti sen, kuinka toisteltiin, että kiusaajallahan on itsellään ongelmia, koska eihän se nyt muuten tuollaista tekisi. Tuntui kuitenkin, että koko ilmiö kiepsahti ympäri niin, että kiusaajakin oli uhri, koska hänellä on omia ongelmia kuten huono itsetunto. Kiusatulle tämä viesti välittyi usein niin, että hänenkin olisi syytä jotenkin ymmärtää kiusaajiaan, että ei ne nyt tahallaan sua seiniä pitkin heittele. Kun korostettiin kiusaajien pahaa oloa, sivuun jäi uhrin paha olo. Yksi olennainen asia sitä paitsi jäi huomioimatta: Suurin osa oppilaista pystyy olemaan kiusaamatta, nekin, joilla on niitä omia ongelmia.
Toinen vakioselitys on, että eiväthän ne kiusaajat tajua, että ne jutut ihan niin pahaa jälkeä tekevät. Voisiko koulu olla hyvä paikka opetella, että toisia ihmisiä ei saa satuttaa? Sitä paitsi minä henkilökohtaisesti en hetkeäkään usko, ettei lapsi tai nuori tajuaisi, että systemaattinen ulossulkeminen, solvaaminen ja pahoinpiteleminen ei olisi niin paha juttu.
Aikuisten eniten toistelema selitys siihen, miksi joku joutuu kiusaamisen uhriksi, on kiusatun väitetty erilaisuus. Myös Rauma nostaa selityksen ongelmallisuuden esiin. Lapsi etsii yleensä väkisinkin syytä itsestään, ja aikuiset vielä tarjoavat sitä lapselle. Koska lapsen identiteetti on hädin tuskin alkanut kehittyä, hänen on vaikeaa ymmärtää omaa erilaisuuttaan. Minähän olen vain minä, hän saattaa ajatella. Kuka minun pitäisi olla?
Kiusatuksi joutuu sellainen, joka ei osaa lyödä tai solvata takaisin. Niinkin sanotaan. Mutta entä jos minä en ole sellainen, joka lyö takaisin? lapsi miettii.
Ei sinun tarvitse olla sellainen, rakas lapsi. Ei sinun tarvitse olla.
Mira Kreivilä