Olen viime syksystä saakka saanut nauttia poikkeuksellisesta arjen luksuksesta: olen saanut joka arkipäivä marssia valmiiseen pöytään. Pöydästä olen voinut koota aterian, jossa on runsaasti tuoreita kasviksia, ravintoarvoiltaan tasapainoista, täyttävää ruokaa, erityisruokavalioni huomioituna, sekä ruokajuoma ja leipä. Useimmiten ruoka on maittavaakin. Mutta ennen kaikkea: en ole sitä itse tehnyt enkä suunnitellut.
Ehei, en ole palkannut kokkia. Puhun tietenkin kouluruuasta.
Tiesitkö, että Ruotsin lisäksi Suomi on maailman ainoa maa, jossa oppilaille tarjotaan ilmainen ateria joka päivä? (Koulun henkilökunnalta vähennetään maksu palkasta, mutta summa on niin pieni, etten edes tiedä, paljonko.) Ei tarvitse mennä kuin Norjaan, kun ollaan jo maassa, jossa oppilaat tuovat omat eväät – yleensä voileipiä, joka päivä samaa – kotoa.
Mitä norjalaiset lapset ajattelisivat, jos pääsisivät suomalaiseen kouluruokalaan? Tai – mitä suomalaiset nuoret ajattelisivat, jos kouluruuan sijasta pitäisi tuoda kotoa voileipiä?
Jälkimmäinen kysymys onkin kiintoisa. Nimittäin entistä suurempi osa oppilaista jättää jo nyt koululounaan syömättä ja korvaa tasapainoisen aterian kauppojen paistopisteiden munkeilla ja pasteijoilla. Jotenkin he niiden voimalla jaksavat päivän, vaikka nuokkuvatkin viimeistään viimeisellä oppitunnilla. Asia on paremmin heidän kohdallaan kuin niiden, jotka tulevat ruokalaan juomaan vettä tai välttävät kouluruokailun kokonaan. Kuuluin tähän joukkoon teininä itse, koska koulussa syöminen oli noloa.
Sinänsä on minusta ymmärrettävää, ettei lapsi tajua, mikä etuoikeus on saada ilmainen ateria, jonka joku muu on laittanut. Ehkä asian äärelle olisi sitä suurempi syy joskus pysähtyä.
Mutta kouluruokahan on pahaa! Onko pakko syödä väkisin ruokaa, josta ei pidä? Tätä minulta kysytään aina, kun nostan paistopistemunkkikulttuurin esiin. Vastaus on: ei. Suomessa useimpien ei ole pakko syödä ruokaa, josta ei pidä, eikä Ukrainan nälkää näkevien lasten tilanne muutu miksikään, kaavittiin täällä sitten se mauton lasagne biojätteeseen vai ei. Mutta eikö tässä siitä huolimatta ole jotain todella surullista? Onhan. Eikö muka ole?
Ja entä jos maailmassa kaikki ei aina ole hyvää ja kivaa? Entä jos kaikkea ei kuorrutettaisi pinkillä sokerikuorrutemassalla, kun ei kaikkea aina lopulta edes voi.
Huoli voisi herätä myös nuorten hyvinvoinnista. Munkki ei pidä nälkää, lasi vettä vielä vähemmän. Jos ihmisen pitää arkitoimien kuten opiskelun ohella vielä kasvaa ja kehittyä, hän tarvitsee polttoainetta. Verensokerin heittely väsyttää, on paha mieli. Aikuisetkaan eivät aina osaa paikantaa oman väsymyksensä lähdettä. Joillain se on syömättömyys. Jos aterioiden väliin jättämistä ajattelee painonhallinnan näkökulmasta, niin viimeistään siinä illalla alkaa olla niin kova nälkä, että tie vie jääkaapille melkein itsestään.
Olen kiitollinen joka kerta, kun menen koulun ruokalaan. Syön, vaikken pitäisi kyseisestä ruuasta. Jaksan sen ansiosta päiväni.
Mira Kreivilä