“Muista keskittyä omaan suoritukseen, äläkä vertaa itseäsi muihin”, saattaa opettaja sanoa kokeen aluksi tai Move!-testejä tehdessä. Koulumaailmassa painotetaan ensimmäisestä luokasta lähtien, kuinka tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla vertaamatta itseään luokkakavereihin tai vaikkapa sisaruksiin. Koko suomalainen koulutusjärjestelmä kuitenkin, ala-asteelta asti, perustuu vertailuun ja kilpailuun, joten ohjeistus on siksi vähän kummallinen.
Erilaiset stipendit jaetaan jo ala-asteella niille lahjakkaimmille ja parhaisiin arvosanoihin yltäneille oppilaille: stipendi parhaasta keskiarvosta, matematiikan arvosanasta tai liikunnan arvosanasta. Yläasteen puolella järjestetäänkin sitten jo “kilpailu”-nimellä kulkevia kokeita: esimerkiksi matematiikkakilpailu ja Taloustaitokilpailu. Yläasteen päätteeksi jaetaan opiskelupaikat koulumenestyksen perusteella parhaille oppilaille. Jos haluat johonkin tiettyyn kouluun, sinun arvosanojesi pitää olla tietyn rajan yli, minkä taas määrittävät koko ikäluokan arvosanat. Ole siis riittävän hyvä verrattuna muihin, jotta saat haluamasi opiskelupaikan.
Vaikkei kilpailua suoranaisesti korosteta vielä peruskoulussa paljonkaan, silti erilaiset käytänteet lisäävät oppilaiden välistä kilpailua. Esimerkiksi liikuntatunnilla joukkuejako niin sanottujen kapteeneiden avulla asettaa oppilaat kilpailuasemaan, jossa kapteeneiksi valitut oppilaat valitsevat oman arvionsa mukaan parhaat ensin ja huonommiksi arvioidut joutuvat nöyryyttävästi seisomaan rivissä loppuun asti.
Kilpailuasetelma kiristyy, kun ikää tulee lisää. Lukion lopulla ylioppilaskirjoituksissa ei suoranaisesti ole väliä, kuinka hyvin suoriutuu, vaan kuinka hyvin suoriutuu verrattuna muihin. Samoilla pisteillä voi eri vuosina saada täysin eri arvosanat, koska pisterajat määräytyvät koko ikäluokan tuloksista. On siis oltava taas parempi kuin muut. Lukiolainen on kuitenkin jo niin vanha, että pystyy käsittelemään kilpailutilanteen järkevästi ja käyttämään sitä hyödykseen.
Sama peli jatkuu elämässä myöhemmin. Hakee sitten jatko-opiskelemaan, työpaikkaa tai vaikkapa apurahaa, on oltava parempi kuin muut hakijat tai kuuluttava tiettyyn prosenttiin lahjakkaimpia hakijoita. On oltava lahjakas vain ja ainoastaan verrattuna muihin, mikä saattaa olla monille myös hyvä asia.
Vaikka kilpailu usein motivoi suoriutumaan paremmin ja lisää mahdollisesti työskentelyn tehokkuutta, ei ole reilua asettaa lapsia ja nuoria kilpailuasetelmaan peruskoulussa. Vanhempana ihminen pystyy loogisesti ajattelemaan tilanteita ja arvioimaan itseään, mutta lapsi näkee itsensä kokonaisvaltaisesti huonompana, jos hän joutuu päivittäin koulussa erilaisten kilpailutilanteiden “huonojen porukkaan”. Kilpailun aiheuttamat hyödyt tulevat esiin vasta vanhemmalla iällä. Lasten paremmuusjärjestykseen asettaminen, kun lapsi vasta rakentaa omaa minäkuvaansa, on haitallista ja sillä saattaa olla koko elämän kestävät seuraukset.
Kerttu Salo