Kirjoitin tällä palstalla viime syksynä lukutaidon rapautumisesta. Samana päivänä, jona rustasin kolumnia, oli julkaistu Pisa-tulokset, jotka välittivät ei niin kovin yllättävää viestiä: suomalaiset nuoret eivät ole enää lukijoina OECD-maiden huippua; olemme jälleen luisuneet alaspäin. Pohdin kolumnissa, että lukutaidon heikkeneminen on yhteiskunnallinen kysymys, koska ihminen, joka ei ymmärrä lukemaansa, ei kykene toimimaan tietoyhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä.
Aihe on pohdituttanut minua koko tämän vuoden melkeinpä päivittäin. Olen opettanut ensimmäistä ihan kokonaista lukukautta yläkoulussa. Epäsäännöllisin väliajoin julkisessa keskustelussa nousee esiin, miten nuoret eivät lue enää kirjoja ja miten se on huono juttu. Mutta miten lukemattomuus ja sen aiheuttamat ongelmat sitten näkyvät arjessa? Tätä ei huolikeskusteluissa käsitellä useinkaan kuin pintapuolisesti. Mainitaan ehkä työhakemukset ja Kelan paperit, vaikka kyvyttömyys ymmärtää lukemaansa läpäisee koko arjen.
Selkein esimerkki koulun puolelta on se, miten kokeissa ei ymmärretä, mitä kysytään. Joskus oppilas kysyy, mitä tämä oikein tarkoittaa – ja sitten selitän melko yksinkertaisen kysymyksen hänelle, parhaani mukaan, sikäli kuin pystyn selittämään selkeämmin – mutta useita kertoja on käynyt niinkin, että oppilas suoraan kieltäytyy vastaamasta tehtävään, koska ei tästä tajua mitään.
Siinä on tietenkin lukutaidottomuuden lisäksi kyse myös asenteesta sekä siitä surullisesta tosiasiasta, että todella moni nuori on jo luovuttanut. Liian vaikeaa, en edes yritä. Miten tällainen asenne sitten näkyy koulun ulkopuolella? Miten se näkyy heidän elämässään tulevaisuudessa, sitten, kun kukaan ei tule enää madaltamaan rimaa ja pelastamaan?
Usein lukemattomuus tulee esiin kärsimättömyytenä tekstin äärellä. Tekstin ei edes tarvitse olla pitkä. Mutta monelle koetehtävä ”lue oheinen teksti ja vastaa sen pohjalta kysymyksiin” on ylivoimainen, koska vastausta ei löydy tekstistä silmäilemällä heti, vaan teksti pitää ihan oikeasti lukea.
Haluttomuus, suoranainen kyvyttömyys nähdä vaivaa tekstin kanssa (joka ei välttämättä ole pitkäkään vaan esimerkiksi uutinen) on ehkä oman huoleni ytimessä. Nuorten keskittymiskyky on riekaleina, ja ongelmaa syventää se, että tviittiä pitemmän tekstin lukeminen on heidän mielestään täysin kohtuutonta.
Koulussamme pidetään kahdesti viikossa lukutuokio, jolloin kaikki oppilaat ja opettajat, kaikissa oppiaineissa, syventyvät lukemaan 20 minuutiksi. 20 minuuttia on monelle aivan liian pitkä aika, kun aivot on ohjelmoitu ottamaan vastaan sisältöä kymmenen sekunnin videoklippien muodossa.
Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että nuoret laistavat lukutehtävistä koko peruskoulun ajan. Mihin tätä muka tarvitaan, minulta tivataan viikoittain.
Voi kunpa tietäisin, mistä aloittaa. Ehkä siitä, että monet asiat elämässä vaativat vaivaa, edes pientä vaivaa. Ja niissä menee kauemmin kuin kymmenen sekuntia.
Mira Kreivilä