Loimaa/Hulmi
– Vähän alkoi vapisuttaa, Ari Haranto muistaa tunteen viime syksyltä.
Hän oli kulkenut metallinetsimensä kanssa Loimaan keskustan kupeessa Hollon pellolla, kun etsin piippasi. Näyttö ilmoitti, että nyt on kyseessä joku muu metalli kuin pelkkä rauta.
Sitten kaivamaan.
Saven uumenista tuli esiin hevosta esittävä korumainen esine.
– Heti tiesin, että olin löytänyt jotain vanhaa.
Se tuntui päästä varpaisiin.
– Alkuun ajattelin, että hevonen voisi olla jopa viikinkiajalta.
Museovirastosta tuli kuitenkin tieto, että heidän arkeologinsa arvelevat sen olevan peräisin parin vuosisadan takaa, jopa 1700-luvulta ja se on alkujaan ollut mitä luultavimmin valjaskoriste.
Savesta löytyneen hevosen syntyä on tullut mietittyä, sen tekijää ja missä se on alkujaan tehty, ja miten se on Loimaalla liikkunut, ja viimein pudonnut peltoon.
Ari Haranto sanoo tuntevansa jopa jonkinlaista liikutusta löytöään ajatellessaan.
– Kun valjaatkin on näin koristeltu, se kertoo miten arvostettu eläin hevonen on silloin ollut.
Historian siipien havinaa löytäjä sanoo tuntevansa hevosen valjaissa niiteillä kiinni ollutta koristetta ajatellessaan.
– Se saa nyt jatkaa elämäänsä.
– Meidän onni on, että se sattui tippumaan valjaista, Ari Haranto ja jalokiviseppä ja galleristi Elina Haukka loimaalaisesta Ateljee Hulmista sanovat.
Parisataavuotias koriste nimittäin paitsi jatkaa omaa elämäänsä, mutta on saanut nyt myös ”jälkeläisiä” – hevosesta tuli Elina Haukan käsissä pronssinen ja hopeinen kaulakoru ja rintakoru.
– Elina innostui heti hevosesta, Ari Haranto kertoo.
– Kun meillä on täällä Loimaalla niin vähän mitään muinaista, Elina Haukka miettii ja toteaa, että on ihme, miten hevosella on esimerkiksi kaikki jalat vielä jäljellä ja se on muutenkin oikein hyväkuntoinen.
Jännittävää on sekin, että pelto, josta hevonen löytyi, sijaitsee parinsadan metrin päässä ateljeesta ja Elina Haukan työtiloista. Koriste voi olla jopa jonkun aikoja sitten eläneen sukulaisen, sillä hänen isoäitinsä oli Hollon sukua.
Korun nimeä pohdittiin pitkään – löytyisikö sille nimi vaikka vanhoista hevosta tarkoittaneista ilmauksista.
Loimaan Hevonen se nyt kuitenkin on.
Konstailematon nimi on kuulemma kuin paikkakunta ja täkäläinen ihmislaatu itsekin.
”Ei kolikon kolikkoa”
Loimaa/Hulmi
Kati Uusitalo
– Täkäläisillä isännillä on ollut hyvä taskut. En ole löytänyt kolikon kolikkoa koskaan, Ari Haranto virnistää.
Hän jäi eläkkeelle lastentarhanopettajan työstä hiljattain ja on sen jälkeen kävellyt paljon täkäläisiä maastoja metallinetsimen kanssa.
Ystävänsä opastamana uudelleen aloittamaansa harrastusta hän suosittelee lämpimästi.
– Siinä pääsee sellaiseen flow-tilaan, että janot ja syömisetkin unohtuvat, hän toteaa, mutta sanoo myös, ettei etsintä ”hättäisen miehen” hommaa ole.
Mieli irrottautuu arkisesta, kun malttaa keskittyä pelloilla sarkojen kävelemiseen päästä päähän.
Metallinetsintä käy liikunnasta jo ihan kävelemisen vuoksi, mutta on muutenkin kunnonkohotusta.
– Savimaan kaivaminen ei ole ihan helppoa.
Ja se löytämisen ilo!
– Olen verrannut metallinetsintää onkimiseen. Ikinä ei tiedä, tuleeko mitään vai tuleeko särki, kiiski tai jopa lohi.
Jos kolikot ovatkin häntä väistäneetkin, niin työkoneiden kappaleita ja hevosenkenkiä sensijaan on löytynyt ja kyläsepän tekemiä nauloja.
Hevosenkenkiä hän kehuu taideteoksiksi – niitä on eri kokoa, ja muutenkin jokainen kenkä näyttää tehdyn juuri tietylle hevoselle.
– Sepän kädenjälki näkyy.
Mitä metallinetsijän mielestä näyttäisi jäävän jälkeen meidän ajastamme?
– Viinapullon korkkeja ja alumiinipaperia, Ari Haranto tuhahtaa.
Roskaa, hitaasti maatuvaa roskaa ainakin sinne, missä ei ole metallinetsijä-harrastaja kulkenut.
– Vastuullisilla metallinetsijöillä on kirjoittamaton sääntö, että mitään roskaa ei jätetä luontoon. Kaikki mikä ei maaperään kuulu, noukitaan pois.