Teiden varsien väriloisto alkaa tässä kohtaa vuotta olla muisto vain. Sinipunaiset kellot vielä paikoitellen sinnittelevät, mutta maitohorsmat ovat jo lähettäneet siemenensä tuulen mukana uusille kasvupaikoille.
Värikylläisyyden himmenemisen ainoa syy ei ole saapuva syksy. Osansa on myös ihmisellä. Tuolla kumipyörillä liikkuvalla luomakunnan kuninkaalla, joka haluaa nähdä tielle pyrkivät peurat ja pitkäkorvat silloinkin, kun keskittyy kaasun painamiseen yliolkaisesti. Me suomalaiset olemme nimittäin suuressa viisaudessamme keksineet, että tienvarret täytyy niittää vähintään kerran kesässä, isojen teiden varret jopa useammin.
Väylävirasto perustelee tienvarsien niittoa liikenneturvallisuudella. Kasvillisuuden katkominen parantaa näkyvyyttä ja antaa viraston mukaan näin lisäaikaa reagoida yllättäviin tilanteisiin. Ymmärrän sen, että sorkkaeläinten väistely aiheuttaa kotoisella tihentymäalueellamme tuskaista ratinpuristusta. Pajupuskien raivaus on kuitenkin eri asia kuin pörriäisiä hyödyttävän kukkaloiston silpominen. Harvoin peura pääsee harakankellon takaa yllättämään.
Väylävirasto sekä niittojen toimeenpaneva elin, ely-keskukset, tunnistavat kansalaisten kritiikin sekä toiveet. Pientareiden parturointia ei voi viranomaisten mukaan loputtomasti lykätä, sillä kalustoa on rajallinen määrä ja urakat halutaan saada kuntoon ennen kuin oppilaat palaavat koulutielle.
Mutta mitäpä, jos niittoa myöhennettäisiinkin taajamien ulkopuolella ensi kesään?
Vesakoiden raivaamiseen riittää valtaosassa tieverkostoa kolmen vuoden sykli. Ihmettelen, miksi piennarkasvit täytyy kaataa joka kesä, vilkkaimpien väylien varrelta parikin kertaa kesässä. En usko, että niitty- ja heinäkasvit roihahtavat polvenkorkeutta pidemmiksi, vaikka niittoväliä harvennettaisiin.
Mielestäni on järjenvastaista, että niittokoneen käynnistämiseen löytyy kritiikistä huolimatta euroja, vaikka viherkaistojen väli on kohta niin surkeassa jamassa, että iskunvaimentimien uusiminen on syytä kirjata auton määräaikaishuoltoon. Jos kourallinenkin kansalaisia ehättäisi suomimaan sorateiden tasauksen mielekkyyttä, lanaaminen loppuisi varmaan siihen paikkaan.
Ainoa järkisyy, jonka niitoissa näen, on lupiinin voitonmarssin hidastaminen. Jos niittokone surauttaa liiloiksi pelloiksi muuttuneet penkereet siisteiksi ennen kuin lupiini ehtii siementää, vieraslajille on ainakin yritetty laittaa kampoihin.
Jos teiden varsia ei haluta hyödyntää luonnon monimuotoisuuden edistämiseen, voi jokainen nurmikonleikkuuseen kyllästynyt yksilö sentään osallistua ympäristötyöhön. Kolme vuotta sitten järjestetty Pelasta pörriäinen -kampanja teki pölyttäjien ahdingon näkyväksi tai antoi ainakin sysäyksen ympäristöystävällisempään ajatteluun. Vielä emme ehkä osaa nähdä heinämaata pörriäisille tärkeänä elinympäristönä, vaan vaadimme joutomaalta värikästä kukkaloistoa, jotta se tyydyttää kauneuskäsityksemme.
Tästä kai tienvarsien niitoissakin on osittain kyse. Viheralueiden vähäisempi hoito näyttäytyy monelle hoidon totaalisena laiminlyöntinä.
Katriina Reijonen
katriina@sivulause.fi