Se oli vain kevyt hipaisu ja siinä se oli. Kyhmy tuntui kovalta, kun liu’utin sormet uudelleen samasta kohdasta. “Ei voi olla”, sanoi ajatus. Pelko hiipi kuitenkin välittömästi sieluun.
Kuin sattumalta aika lääkärille oli varattu jo parin päivän päähän. “Ei hätää, kerron tästä samalla käynnillä” sanoin puolisolle, joka vaikutti heti levottomalta tiedosta. “Mene heti tutkimuksiin” pyysi hän. Mutta hei lauantai, ei silloin mihinkään pääse ja maanantai tulee pian. Ja turhaa pelkoa tämä kuitenkin on. Luultavasti kyseessä on vain joku hippasen hermostunut rauhanen.
Maanantain käynnillä kaikki muuttui. Sen vain huomaa, kun aluksi levollisesti asiaan suhtautuneen lääkärin olemus muuttuu. Kun kolmannen kerran kuulee kehoituksen hakeutua pikaisesti tutkimuksiin ja saa kiireellisen lähetteen, sen vain ymmärtää. Että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Pelko narautti oven auki, astui sielusta sisään lupaa pyytämättä. Istuin siinä tuolilla ja kaikki muu meni pään ohi. Siinä hetkessä tajusin vain sanat “kiirellinen lähete”. Kun pääsin käytävään, itkin. Menin vessaan, tuijotin peilikuvaani. Itkin. Kun pääsin tiskille, itkin. Kun pääsin lopulta autoon, itkin. Kuolemanpelko on aika musertava juttu.
Minun tapauksessani onnea oli se, että olin sattunut olemaan yksityisellä lääkäriasemalla tutkimuksissa. Asia eteni niin nopeasti, että jo neljän päivän kuluttua olin lisätutkimuksissa Turussa. Ketjun nimeä en sen kummemmin mainitse, mutta kimalainen siitä tulee mieleen.
Lumiukkopäivänä 8.8. sitten saapui se puhelu, jota kukaan ei odota. “Olen pahoillani, mutta minulla on huonoja uutisia. Se on syöpä.”
Siinä se romahti, koko maailma. Onneksi puoliso oli nappaamassa minusta kopin, mutta toisaalta molempien sieluissa lepatti pelko. Tässäkö tämä oli? Illalla, kun mieli oli vähän selkeämpi, laadimme suunnitelman. Syyskuulle suunnitellut häät aikaistettiin kolmella viikolla eli käytännössä siirrettiin nopealla aikataululla heti seuraavaan viikkoon. Ensimmäiseen vapaaseen maistraattiaikaan, joka koneelta löytyi, koska tulevasta ei tiedä.
Kirjoitan tätä lauantaina, eilen minut leikattiin. Jätin tyksiin vasemman rintani, josta löytyi kaksi pahanlaatuista kasvainta ja sain tilalle pumpulitissin. Tätä kirjoittaessani jatko on auki eli tulevaa hoitosuunnitelmaa odotellaan. Kuten myös tietoa siitä, oliko tämä tässä vai meneekö se jossain muuallakin minussa.
Miksi kirjoitan tästä näinkin henkilökohtaisesta asiasta näin julkisesti? Ihan vain siksi, että lisäämällä osaltani tietoisuutta rintasyövästä voin ehkä pelastaa jonkun hengen. Jos sinulla on pienikin epäilys, niin tutkimuksiin.
Syöpä ei odota sopivaa hetkeä elämässä, koska sellaista ei ole. Se yllättää sinut ihan tavallisena lauantaina. Iltapäivällä, kun olet ajatellut vaihtaa paidan ja tulet samalla hipaisseeksi rintaasi. Rintasyöpä voi tuntua ja näkyä niin monin eri keinoin; rinnan muodon muuttumisena, hengityksen hajun muuttumisena, väsymisenä. Jälkeenpäin ajatellen nämä olivat juuri ne oireet, jotka minun olisi pitänyt huomata. Mutta enpä huomannut.
Siis. Pyöritelkää niitä rintoja ja pistäkää myös se puoliso töihin. Ehkä jonain päivänä voitte palkita itsenne ja toisenne hengenpelastajamitalilla.
Kirjoittaja on loimaalainen kosmetologiyrittäjä
Anette Suopanki