Merkittävä suomalainen kirjailija kuoli heinäkuussa. Hänen kuolemansa järkytti monia, eikä pelkästään siksi, että kirjailija oli kuollessaan nuori. Moni uskoo, että kirjailijan kuolema olisi ollut estettävissä, jos tämä olisi saanut riittävää hoitoa.
Niin, kirjailijan läheinen, tunnettu sarjakuvapiirtäjä, julkaisi blogissaan sarjakuvan, josta kävi ilmi, että kirjailija oli yrittänyt itsemurhaa aiemmin tänä vuonna. Hänet vietiin päivystykseen, mutta hän ei ollut vielä riittävän lähellä kuolemaa, sillä hänet lähetettiin kotiin. Mukaansa kirjailija hän sai tukun reseptejä.
Mitä voi tehdä, jos psykiatrinen sairaala on täynnä, jos tekijöitä ei ole, jos resursseja ei ole? Mutta eihän näin voi olla, pähkäilee jokainen. Tapauksesta välittyy kuva kuin päivystyksessä lääkärit ja hoitajat toimisivat portinvartijoina, joiden tehtävänä on kaikin keinoin torjua ihmisiä, jotta nämä eivät kuormittaisi jo heikoissa kantimissa olevaa terveydenhuoltoa. Eikä heitä täysin voi syyttää – monet haluaisivat tehdä työnsä hyvin – mutta silti kirjailijan tapaus tuntuu käsittämättömältä, eikä ole ainoa laatuaan: 21 prosenttia itsemurhaan päätyneistä on käynyt terveydenhuollossa samana päivänä, jona on ottanut hengen itseltään.
Olen tehnyt vapaaehtoistyötä psyykkisesti oireilevien nuorten parissa. Tämä tuki ei ole hoitoa, joten ohjaamme nuoria lääkäriin. He sanovat: ei sinne kannata soittaa kun ei siellä kuitenkaan ole kenelläkään aikaa. Nuori pelkää joutuvansa torjutuksi. Hän estää tämän kipeän hylkäämisen kokemuksen olemalla edes yrittämättä saada apua.
Toissa kesänä aloin kärsiä voimakkaista vatsakivuista. Minulla oli refluksia ja lopulta oksentelua. Kun oksennuksessa oli verta, soitin terveyskeskukseen. Olin silloin freelancer, joten työterveys ei ollut käytettävissä.
Useana päivänä saamani vastaus oli sama, vaikka soitin heti aamulla: kaikki akuuttiajat ovat menneet, tarkkaile vointia ja soita myöhemmin uudelleen. Tarkkaile vointia ja soita myöhemmin uudelleen. Tarkkaile vointia ja soita myöhemmin uudelleen. Päivystykseen, jos kipu käy sietämättömäksi. Ei käynyt, mutta ei myöskään helpottanut.
Lopulta menin yksityiselle. Minulla oli helikobakteerin aiheuttama infektio ja sen aiheuttama mahahaava.
Nousi viha. Miten voi olla, ettei minulla ole oikeutta palveluihin, joiden kustannuksiin osallistun? Helikobakteeri nostaa mahasyövän riskiä jopa kuusinkertaiseksi.
En enää luota, että saan sairaanhoitoa, jos sairastun. En luota siihen edes siinä tapauksessa, että sairastun vakavasti. Tämä vaikuttaa perusturvallisuudentunteeseeni.
Mutta mitä voidaan tehdä, kun tekijöitä ei ole riittävästi? En tiedä, mutta ratkaisuja pitää alkaa kehittää. Potilaat eivät ole tunkeilijoita, joita pitää torjua, ettei terveydenhuolto kuormitu. He ovat ihmisiä, joita varten koko systeemi on olemassa. Ja epäilemättä kalleimmaksi tulee lopulta hoitamatta jättäminen.
Mira Kreivilä