Vasta aloitettuani kielten opettajana Ypäjän Hevosopistolla opin, että poni ei ole sama asia kuin varsa.
Mutta ponihan on pieni hevonen, ynnäilin, eikö pienistä hevosista kasva isoja hevosia – niin kuin varsoista?
Ei ollut ihan hirveän vakuuttava aloitus.
Hävetti työhaastattelussa myöntää, että kyllä, olen hakenut paikkaa Hevosopistossa, vaikka en ole koskaan ollut kovin lähellä hevosta saati ratsastanut. Hevosopisto päätyi kuitenkin palkkaamaan minut, koska olin hakijoista pätevin. (Ja ainoa.)
Olen tällä viikolla muistellut aikoja Hevosopistolla sekä sitä, miten elämässä on päätynyt paikasta toiseen useasti sattumien kautta. Aloitin maanantaina uudessa työpaikassa, jonne pääsystä en hakuvaiheessa uskaltanut edes unelmoida. Sormi on mennyt suuhun monta kertaa näiden muutaman päivän aikana ja menee vastakin. Olin kertonut työhaastattelussa, että työhistoriani on hyvin silppuinen: olen tehnyt vähän sitä sun tätä mutta en mitään kunnolla. Eikä mitään, pomo sanoi myöhemmin, kun tuo kertoo sinusta vain sen, että menet uusiin tilanteisiin rohkeasti ja kokeilet uusia juttuja.
Hänen sanansa lämmittivät. Voihan sen ajatella niinkin: olen tarttunut uusiin haasteisiin ei pelkäämättä vaan pelosta huolimatta. Syteen tai saveen, ja Hevosopiston tapauksessa kerran myös siihen itseensä. Kovin rohkeaksi ei itseään nilkkuria hevonpaskasta puhdistaessa ole tuntenut, mutta tulipahan nyt koettua.
Mä olen mennyt koko elämäni niin, että olen heittänyt noppaa ja toivonut parasta, kaverini naurahti, vitsillä tietenkin, mutta monista vitseistä puolet on totta. Uransa ravintola-alalla hän aloitti pikaruokaravintolassa, jossa joutui aamuöisin riitelemään humalaisten kanssa majoneesiannosten koosta. Yhteen paikkaan hän ajoi 70 kilometriä suuntaansa, joskus öisin, koska ravintola oli auki myöhään. Oliko järkevää, joku voisi kysyä, mihin hän voisi vastata, että no ei.
Tulisiko elämästä edes mitään, jos kaiken puntaroisi aina loppuun asti? Paljon hauskaa jäisi ainakin kokematta. Ja sitä paitsi: nykyään tiedän hevosista aika paljon.
Aina ei tietenkään ole ollut hauskaa. Joskus on ollut suorastaan kamalaa. Mutta onpahan jotain opittu. Tai jos ei ole opittu, niin ainakin on tarinoita kerrottavaksi jälkeenpäin. On sitä itsekin tullut itkettyä takahuoneessa puhelimeen, kun on tuntunut, että olen surkimus. Sitten on jatkettu.
Raskainta olisi, jos ei ota mitään suuntaa. Saattaa olla, että on vain huonoja vaihtoehtoja, mutta sitten niistä on pakko valita vähiten huono ja, kaverini sanoin, toivoa parasta. Sekin voi viedä toisille raiteille, jotka toivon mukaan kuljettavat jotain parempaa kohti. Ehkä tosiaan kannattaa joskus toimia ensin ja miettiä sitten. Joskus on pakko.
Tämä kaverini, joka teki elämänvalintoja umpimähkään, tapasi yhdessä työpaikassa nykyisen miehensä ja on nyt edennyt ravintolapäälliköksi.
Nopan viskominen on vissiin kannattanut.
Mira Kreivilä