Nuori nainen selittää somevideolla, miten manifestoi saavansa tietyn arvosanan koulutyöstään. Hän oli kirjoittanut haaveensa ylös, jotta toive toteutuisi. Manifestointi toimi, ja hän sai tehtävästä täydet pisteet.
Manifestointi eli manifesting on yksi tämän hetken trendi-ilmiöistä ja esillä päivittäin ainakin omilla mediasyötteilläni. Manifestoinnin taustavoimana on ymmärtääkseni vetovoiman laki, jonka mukaan ajatukset ja tunteet luovat todellisuuden, jossa elämme. Jos siis haluan olla onnellinen, minun pitää ajatella olevani onnellinen. Jos tahdon onnistua jossakin, minun pitää ajatella eli manifestoida onnistuvani. Finglishiä vieroksuva voisi kääntää manifestoinnin vaikkapa tulevaisuusajatteluksi.
Ensimmäisen kerran törmäsin manifestointiin jo kesällä, mutta tuolloin kyseessä oli lähinnä pintaraapaisu, sillä ilmiö vaikutti mielestäni epätieteelliseltä, hiukan huuhaaltakin. Syksyn tultua trendi ei kuitenkaan näytä laantuvan, päinvastoin. Manifestointi on sanana alkanut löytää tiensä myös minun ja ystävieni keskusteluihin.
Viimeksi kuluneen kuukauden aikana olemme vitsailleet toiveajattelusta ja haaveilusta ja nauraneet, kun leikkimielisen manifestoinnin jälkeen olemme esimerkiksi onnistuneet ryhmätyön esittämisessä tai saaneet liput suosittuun opiskelijatapahtumaan. Ryhmätyö on tietenkin vaatinut työtä sekä valmistelua ja lipunmyynti tuuria, jotta lopputulokseen on oltu tyytyväisiä. Ihan sellaisenaan en siis ole manifestoinnin perusajatusta niellyt.
Muutama viikko sitten pääsin osallistumaan erään yliopiston kurssin puitteissa Tulevaisuustaajuus-työpajaan. Luennon aikana kävimme läpi tulevaisuutta koskevia oletuksia ja kuvitelmia viestintätieteiden näkökulmasta. Työpajan edetessä ideoimme toiveidemme mukaista tulevaisuutta ja kirjoitimme sen pohjalta lehtiotsikoita vuodelle 2048. Luennon päätteeksi kävimme läpi tehtävien nostattamia ajatuksia: minun on mahdollista teoillani vaikuttaa paitsi omaani, myös toisten tulevaisuuteen. Ennen tekoja on ajatuksia ja visioita.
Muutos tulee harvoin ihan itsekseen. Siksi manifestointi ehkä tuntuukin minusta hölmöltä, sillä siihen tuntuu sisältyvän oletus siitä, että asiat järjestyvät itsestään. Olisi kurjaa, jos oma onnistuminen ja siihen vaadittu kova työ sivuutettaisiin tokaisemalla, että “mähän manifestoin tän”.
En kuitenkaan tarkoita, etteikö ajatuksissa olisi voimaa. Aiemmin kuvailemani somevideon päätteeksi puhuja huomauttaa uskovansa manifestointiin lähinnä siksi, että ylös kirjattuja tavoitteita kohti on helpompi kulkea. Kun tietää selkeästi, mitä haluaa, voi sen eteen tehdä töitä tarkoituksenmukaisesti. Ehkä joku manifestoi tälläkin hetkellä parempaa tulevaisuutta, jotain hienoa ja upeaa, josta tulemme vielä kuulemaan.
Oona Tepponen