LOIMAA
– Mihinkä sitä kotoaan lähtisi, Mirja Saarinen pohtii pitkän avioliittonsa salaisuutta.
Tiistaina 7. marraskuuta hänellä ja miehellään Veikolla tuli täyteen yhteiseloa seitsemän vuosikymmentä.
He kertovat olevansa niin tottuneita toisiinsa, että mitään ei tule tehtyä yksin.
– Yhdessä menemme joka paikkaan, eikä ole koskaan käyty yksin missään, ei edes kaupassa, Mirja toteaa.
Aika usein he huomaavat myös ajattelevansa samoja ajatuksia. Kun toinen rupeaa puhumaan jostain, toinen on juuri miettinyt samaa asiaa. Sopu on säilynyt yhteiselon aikana, kun asioista on aina päätetty yhdessä. Myöskään ääntä ei ole tarvinnut korottaa kuin silloin, jos toinen ei meinaa kuulla tai ymmärtää.
– Kertaakaan ei ole tarvinnut harkita eroa, ei edes eri sänkyä, Saariset vakuuttavat.
ENSIMMÄISTÄ kertaa pariskunta tapasi karjalaisseuran iltamissa Alastaron urheilutalossa vuonna 1951. Treffejä ei kuitenkaan heti ruvettu sopimaan, vaan yhteen satuttiin silloin tällöin sattumalta samoissa kekkereissä. Parin vuoden päästä ensikohtaamisesta päätettiin ostaa kihlat ja mennä naimisiin. Hääpäiväksi sovittiin Veikon 21-vuotispäivä, joka sattui olemaan sopivasti lauantai.
– En ole ainakaan unohtanut päivää, hän naurahtaa.
Mirja oli silloin 18-vuotias.
Häitä tanssittiin morsiamen kotitalon navetan suulissa Hanhijoella. Koska perhe oli muuttanut Karjalasta, kotitalo ja pihapiiri olivat sen verran keskeneräisiä, että kunnollinen tie oli vielä rakentamatta ja sähköt vetämättä. Mirja muistelee, että hääpäiväksi osui kova vesisade ja kauhea kurakeli.
– Vaikka sähköjäkään ei ollut, pärjäsimme hyvin lyhtyjen avulla.
Vieraita kestittiin karjalanpiirakoilla, voileivillä ja kakuilla. Ohjelmaan kuului tanssimista elävän musiikin tahdissa.
– En enää muista, menikö ihan pikkutunneille saakka, mutta paljon jäi yövieraita vinttikamarin lattialle nukkumaan.
YHTEINEN koti perustettiin Oripään Myllykylään, josta Veikko on kotoisin. Seppä-nimisessä vuokramökissä syntyi parin esikoistytär vuonna 1954. Työt alkoivat kuitenkin kuljettaa nuortaparia, kun Veikko sai töitä Kupittaan savesta Turusta. Sieltä matka jatkui Keski-Ruotsiin Storforsin kuntaan, jossa Saariset työskentelivät putkitehtaalla.
– Se oli elämäni paras työpaikka, Mirja muistelee lämpimästi trapetsinosturikuskin töitään.
Ruotsissa syntyi myös kuopuspoika esikoisen ollessa siinä vaiheessa kymmenenvuotias. Tarkoitus ei ollut missään vaiheessa jäädä pysyvästi naapurimaahan, ja niinpä perhe tuli takaisin Oripäähän ja rupesi rakentamaan omaa taloa.
– Olimme olleet siihen saakka vuokralla. Ensimmäinen talo valmistui vuonna 1970, Mirja kertoo.
Sittemmin taloja nousi vielä kolme lisää, kun kirvesmiehenä toiminut Veikko suunnitteli ja rakensi perheelle uusia koteja. Taloista kolme on valmistunut Oripäähän ja yksi Hirvikoskelle.
– Se oli ihan mukavaa, kun ei koskaan tarvinnut miettiä, mitä viikonloppuna tekisi. Sen kuin meni lautapinon taakse, Mirja naurahtaa kiireisille vuosille.
Yhteistä huumoria saatiin siitä, kun ruokahuoltoa pyörittänyt Mirja teki aina kastikkeen kotona valmiiksi ja perunat keitettiin rakennustyömaalla.
– Joka viikonloppu syötiin ulkona, Veikko vitsailee.
Yksi taloista rakennettiin sillä silmällä, että siitä tulee pariskunnan eläkeläismökki. Kun sitten alkoi tulla sairauksia, he päättivät asettua vuonna 2010 pysyvästi Loimaalle, jossa palvelut ovat lähellä.
– Eikä tarvinnut enää tehdä lumitöitä, Mirja jatkaa perusteluja.
AIKANAAN tanssin merkeissä tavannut pariskunta jatkoi parketilla liitelyä vuosikymmenien ajan. Mitään varsinaista suosikkilavaa heillä ei ole ollut, mutta mieluisinta on ollut haitarimusiikin tahdissa meneminen.
– Meitä lähti tansseihin aina pari kolme autollista. Paikka valittiin sen perusteella, missä oli parasta musiikkia.
Kun ikää alkoi tulla enemmän, tanssireissut vaihtuivat pitkiin kävelylenkkeihin.
– Siitä tuli meidän uusi harrastuksemme.
Nykyään mieltä virkistää työväentalon eläkeläisten viikoittaiset tapaamiset sekä kerran kuussa kokoontuvat sydänpiiri ja kuulokerho. Yhdessä herätään joka aamu melkein samaan aikaan ja keitellään kahvit. Mitään sääntöjä ei Veikon mukaan ole siitä, kuka tekee mitäkin kotitöitä.
– Paitsi Mirja pesee pyykit ja tekee ruoan, hän kuitenkin täsmentää.
Mirja puolestaan sanoo Veikon keittävän usein iltapäiväkahvit ja laittavan aina silloin tällöin aamiaistakin.
Kun pariskunnalta kysyy, miltä tuntuu, kun yhteiseloa on riittänyt niin pitkään, he miettivät vastaustaan.
– Ei se oikein tunnu miltään, mutta onhan se tietenkin saavutus, että on ollut 70 vuotta naimisissa. Aika harva on päässyt näin pitkälle.
