Yksi valokuva ja yksi videoklippi uutisista ovat vaikuttaneet enemmän kuin oikeastaan mikään muu yksittäinen asia niin äänestyskäyttäytymiseeni kuin tapaan, jolla arvioin esimerkiksi poliitikkoja ja virkamiehiä.
Ehkä joku muukin muistaa heinäkuussa 2018 Helsingissä pidetyn huippukokouksen. Sen jossa Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tapasivat.
Trump näytti kuvissa siltä kuin joku olisi ajamassa hänen päälleen, mutta hän ei pääse karkuun, kun aivot eivät yhdistä. Mitään tai mihinkään.
Muistan, miten epäuskoisena seurasin uutisia.
Trump tuli muun muassa haukkuneeksi oman tiedusteluväkensä, kun kertoi ettei Venäjä sekaantunut presidentinvaaleihin, vaikka USA:n tiedustelu oli juuri aiemmin todistanut päinvastaista.
Myöhemmin hän selitti asian jotenkin niin, että media käsitti asian väärin, ja hän oli sanonut vahingossa would, kun oli tarkoittanut sanoa wouldn’t. Eli myöntänyt, vaikka oli pitänyt kieltää.
Tai jotain, jolla mustasta tehtiin valkoista.
Muutakin hän lausui, tai ainakin yritti.
Ja minä mietin sohvalla, että onpahan onni, että Suomessa valta ei ole, eikä voi olla yksin kenenkään käsissä.
Vaikka tilannetta olisi yrittänyt tulkita kuinka parhain päin, ei voinut olla miettimättä, mitä Trump oli juuri parin tunnin keskusteluissa Putinille myynyt, luovuttanut, antanut tai mihin hän oli myöntynyt. Keskustelut käytiin vain tulkkien läsnäollessa ja muistiinpanoja ei saanut tehdä.
Trumpin ministereitä ja neuvonantajia ei tiedotustilaisuudessa näytetty, mutta mahtoi heillä risteillä päässä vaikka mitä.
Tilannetta käsiteltiin mediassa meillä ja muualla laajasti. Ylen entinen USA:n kirjeenvaihtaja Pirkko Pöntinen nosti silloin tuoreeltaan analyysissään esille sen, miten jopa Trumpille aiemmin uskollinen tv-kanava Fox moitti, että tämä ”heitti Yhdysvallat juuri bussin alle”.
Epäröintiä, pientä sellaista, olen joskus havainnut suomalaisillakin poliitikoilla toki. Se on ok, sillä olen nähnyt myös noin vilauksen siitä asiamäärästä, jonka he joutuvat omaksumaan ja tiedän jotain myös siitä nopeudesta, jolla tätä tietomäärän käsittelyä heidän pitää tehdä – ja samalla ymmärtää, että jokainen tiedonmurunen ja lausunto voi heijastua muihin asioihin kuin prismasta ikään.
Parhaimmat heistä tietävät, että eivät ole ainoita maailmassa tai edes ainutlaatuisia ja painottavat yhteistyötä sekä jotakin muuta kuin pelkoa.
Kolme vierailukertaa Mäntyniemessä ovat olleet silmiä avaavia.
Haastatteluja lukiessa ja esiintymisiä arvioidessa mietinkin esimerkiksi presidenttiehdokkaiden kohdalla juuri sitä, miten he selviäisivät vaikkapa Putinin tai Trumpin kanssa keskusteluista ja neuvotteluista.
Kuka olisi kuin peura ajovaloissa?
Kati Uusitalo