Yhä useampi nuoren polven suomalainen, jolle vaatteiden ostaminen on osa identiteettiä, on hoksannut, että viidellä uudella vaatteella vuodessa pärjää mainiosti. Oivalluksesta on kiittäminen Julia Thurénia ja Aku Varamäkeä, jotka käynnistivät vuosi sitten viiden vaatteen haasteen. Ideana on rajoittaa vaateostokset viiteen kappaleeseen vuodessa. Käytettyjä tai alusvaatteita ei lasketa mukaan lukuun.
Kaltaisiani maaseudun pruhjuhousuja, jotka huokaavat syvään tällaisiin haasteisiin törmätessään, on varmaan paljon. ”Miksi kukaan tarvitsisi enemmän kuin viisi uutta vaatetta vuodessa?” Vaikka itsensä on helppo nostaa ostoshysterian yläpuolelle, Thurénin ja Varamäen viesti on tärkeä: Normaalitilanteessa kenenkään ei tarvitse shoppailla yli viittä uutta vaatetta vuoden aikana. Jos joku havahtuu tajuamaan seikan kyseisen haasteen kautta, niin hyvä.
Jos uusien vaatteiden hankinnasta pidättäytyminen tuntuu lastenleikiltä, haaste kannattaa laajentaa koskemaan muitakin kulutushyödykkeitä. Minä nimittäin väitän, että maailmassa on valmistettu jo kaikki, mitä ihminen arjessaan tarvitsee, ja sellaista käyttötavaraa ei ole, jota ei voisi löytää käytettynä.
Olen vannonut kierrätyskaman nimeen jo tovin, ja se on laittanut pohtimaan melko kriittisesti yhteiskuntaamme ohjelmoitua tapaa kuluttaa. Mutta tehdään nyt ensin selväksi se, että en pidä itseäni minään kestävän elämäntavan ylipapittarena. Ajan bensiinikäyttöisellä autolla, jonka yksi hankintakriteeri oli sopivan pörhistelevä moottoritilavuus. Syön punaista lihaa. Osallistun peräti kolmen asunnon ympärivuotiseen lämmittämiseen ja käytän lämmintä vesijohtovettä ylenpalttisen paljon ihan joka päivä. Vain muutaman esimerkin mainitakseni.
Kuluttamisen suitsiminen on kuitenkin mielestäni relevantti keino kompensoida omia ilmastosyntejä. Lisäksi second handin metsästämisestä on tullut minulle leikki, jossa hyöty ja huvi yhdistyvät. Ammennan itselleni arjen ostospelistä puhdasta löytämisen riemua. Tavaran ei edes tarvitse olla pilkkahintainen suhteessa uuteen, vaan pääasia on se, että joku muu pääsee eroon turhastaan ja minä puolestani voin ottaa sen käyttöön.
Kun tavaran hankinnan eteen joutuu näkemään hivenen vaivaa, ostotarpeen syvin olemus paljastuu. Jos kyseessä on pelkkä mieliteko, into tavaran metsästämiseen lopahtaa ennen pitkää. Jos taas kyseessä on oikea tarve, hankinnan eteen jaksaa nähdä vaivaa.
Luultavasti sellaisiakin mielipiteitä on, että siitä vain käytettyä tavaraa jahtaamaan, jos on puute muusta järkevästä tekemisestä. Haluaisin kyseenalaistaa ajattelutavan. Ymmärrän, että kolmelapsisen perheen on helpompi mennä kenkäkauppaan ja ostaa koko pesueelle kauden kengät samalla kertaa, mutta ennakoimalla samat tarpeet voi täyttää halutessaan myös ekologisemmin.
Kyse onkin useimmiten halusta kääntää omat kulutustottumukset kestävämmille raiteille. Niin kauan kuin pakottavaa tarvetta toimia kestävämmin ei ole, on todennäköistä, että ylikuluttamisen helppous vetää puoleensa.
Katriina Reijonen
katriina@sivulause.fi