Arkkipiispa Tapio Luoma on kutsunut päätoimittajia puolimuodollisiin keskustelutilaisuuksiin viime vuosina muutaman kerran. Läsnä on hänen lisäkseen ollut myös arkkihiippakunnan edustajia. Viimeisin tapaaminen osui sille torstaille, jona oli myös vuoden – toistaiseksi – pahin lumimyräkkä.
Loimaan seudullakin oli tullut yöllä jo lunta, ja Ysitiellä ehti tulla vastaan kaksi lumisaderintamaa ennen Turkua. Oli kuin olisi ajanut valkoiseen seinään.
Turussa lunta vasta oli.
Viimeksi olen ehkä rautakaupassa nähnyt niin paljon lapioita kuin parkkipaikkaa Tuomiokirkon liepeillä etsiessä ja sieltä tapaamisen jälkeen pois yrittäessä.
Autoja työnneltiin yksin, kaksin ja porukalla kinoksista ja kaivettiin esiin myös muilla ties millä vehkeillä kuin lapioilla.
Jotkut tuijottivat voipuneen näköisinä edessä olevaa urakkaansa. Moni oli ehkä luovuttanut ja kinoksien peittämiä autoja oli siellä täällä kuin hylättyinä.
Säälitti lastenrattaiden kanssa tarponeet ja kauhistutti kaikki mahdolliset kolarit, mutta lumimäärä oli niin absurdi, että tuppasi jo vähän naurattamaan. Lunta oli kukkuloina ja kasoissa, ja sitä tuli koko ajan lisää.
Sattumalta uutinen radiossa kertoi, miten erityisesti kaupungeissa rakennetaan niin tiiviisti, että lumille ei riitä tilaa.
No älä.
Käydessäni hoitamassa siskon perheen puolesta asioita piipahdin Toriparkissa. Tuomiokirkon ja torin välisellä matkalla oli kaistoja tukossa ja lumikasoja siellä täällä parkkipaikoilla.
Yliopistonkadulla ihmettelin, miten edellä ajava auto koukkasi äkkiä vastaantulijan kaistalle ja yhtä äkkiä takaisin. Kääks, meidän kaistalla oli hervoton lumipaakku.
Sen kovuuskin tuli mitattua, kun en voinut vastaantulijan vuoksi möhkälettä väistää. Pahaenteinen kolahdus kävi, ja kuulostelin pitkän aikaa, että josko uskollinen citikkani leviää tähän.
Olin jo ollut sen kanssa Agricolankadulla jumissa parkkipaikalla, jonne ei saanutkaan parkkeerata. Kyltin huomasin, kun auto oli jo nätisti ruudussa (jota en tosin nähnyt).
Pois yrittäessä auto tyssäsi kinokseen ja keikkui lumipatjan päällä alustansa varassa. Ehdin jo miettiä, että mistä saisi apua, kun tarvitsijoita oli varmaan kaupunki täynnä.
Että koin olevani yksin. Kaikkivoipaisuus karisi. Piti oikein vähän henkäistä, uskoa ja toivoa.
Pieni matka eteenpäin, pieni peruutus. Uudelleen ja uudelleen. Viimein lumi antoi periksi ja matka jatkui sentään.
Niin se tapaaminen. Kuulimme muun muassa, että moni ihminen kertoo kaipaavansa kirkosta yhä enemmän myös pysähtymisen paikkaa.
Joillekin paikka tuli jo sen torstain kinoksissa.
Kati Uusitalo