Universumin paras polymeerikokoelma. Teatteritaiteen perusopetuksen A3-ryhmä. Ohjaus Sari Äikää-Torkkeli, apuohjaus Papu Luontomaa. Käsikirjoitus Hannele Kauppinen. Tuotanto Loimaan työväenopisto, Loimaan teatterikoulu LoiSte ja Loimaan teatteri.
Tyynenmeren jätepyörteessä seilaavat uimapatjat, limupullot, kumihanskat ja muovipussit ja monet muut ihmisten hylkäämät tavarat. Loimaan teatterissa pitää sanoa, että Uimapatja (Ellen Sorvali), Limupullo (Fiina Poussa), Kumihanska (Venla Ojala) ja Muovipussi (Amanda Raikunen).
Teatteritaiteen perusopetuksen ryhmän näytelmässä roskamme ovat nimittäin saaneet elämän ja räppäävät ja bailaavat kuin viimeistä päivää – jopa ihan konkreettisesti. He kun pelkäävät hajoavansa mikromuoviksi, ja sitä myötä katoavansa ties mihin maailman ääriin.
Näytelmä on aikuisen kirjoittama, mutta voi hyvin kuvitella, miltä lapsista tuntuu maailman ongelmien edessä.
Näyttämöllä paetaan valaanpyyntialuksia ja jätepyörre on niin iso, että sen kokoa ei aikuinenkaan meinaa käsittää. Ja ihminen vain jatkaa hölmöä ympäristön turmelemistaan, eikä ajattele asioita esimerkiksi eläinten näkökulmasta, kun uskoo olevansa maailman napa.
Katsomossa aikuinen kokee piston sydämessään ja omatunnossaan, auts ja AUTS.
Kolmas auts tulee, kun näkee, miten näytelmän talk showssa on omaksuttu elävän elämän esikuvilta huomion kiinnittyminen mediassa toisarvoisiin asioihin ja itse asian ohittaminen – tieteen ratkaisujen sijasta kiinnostavaa onkin vaimon uimarimenneisyys, hmm. Viihdeuutinen se vasta uutinen onkin, jep.
Lavastus ja puvustus on onnistunut, sillä niin runsas, kiiltävä, monivärinen ja silti arjesta ja kulutushyödykkeistä tunnistettava näytelmän maailma on. Roskasta saa vaikka mitä!
Ja jälleen pistää rinnasta. Mihinköhän kaikki minun roskani lopulta päätyvät ja millaisen puvustuksen ja lavastuksen oikean maailman eliöt ja oliot saavat. Pitääkin miettiä vielä lisääkin sitä mitä oikein ostaa ja ottaa vieläkin paremmin selvää siitä, mihin käyttöön roskani päätyvät.
Ehkä on niinkin, että kun roskasta saa vaikka mitä, pitää omaksua enemmän tiedemies Barry Hotterin (Robert Eklund) ja Kostas Papadopuulosin (Elisabeth Suominen) ajattelutapaa: miettiä ja keksiä, kokeilla ja kokeilla uudelleen ja uudelleen.
Harmillista kyllä, pelastuskeinoa ei meille ehkä löydy toisesta galaksista, vaan joudumme ihan itse ratkaisemaan ihan itse aiheuttamamme roska- ja jäteongelman.
Näytelmän henkeen sopi sekin, että käsiohjelma oli qr-koodilla ladattavissa puhelimeen. Eivät paperiset käsiohjelmatkaan Tyynenmeren jätepyörteeseen päätyneet, mutta bitit nyt eivät ainakaan.
Teksti on löytö ja osuvaa herättelyä, mutta näytelmä on silti myös satumainen ja hauska. Jopa satiirinen.
Nuoret näyttelijät selviävät hienosti urakastaan, vaikka pikkurippunen rohkeutta repliikkien lausumisen äänenvoimakkuudessa olisi piste i:n päälle. Ehkä toisen minirippusen malttia annostelisin siellä täällä sanojen lausumiseen, jotta kalkkisaikuisetkin niistä saavat kiinni.
Siis, kannattaa mennä katsomaan, vaikka ei olisi edes kummitäti.
Kati Uusitalo