Nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen on jatkunut niin pitkään, ettei siitä lukeminen tunnu aina edes uutiselta; valtava uutinen olisi, jos nuorten tilanne menisikin parempaan suuntaan. Asiaa pyöritellään mediassa, mutta teot loistavat poissaolollaan – voidaan korkeintaan todeta, että some lisää nuorten paineita, mutta asialle ei oikein osata tehdä mitään. Ratkaisuja ehdotellaan silloin tällöin, ja varsin usein katse kohdistuu yhteen tiettyyn paikkaan – kouluun.
Olen opettajana yläkoulussa, missä nuorten pahoinvointi suorastaan lävähtää silmille. Se näkyy monin eri tavoin. On nuoria, jotka piiloutuvat huppunsa alle eivätkä saa sanaa suustaan, on heitä, jotka yrittävät selvitä ehjin nahoin kiusaajien kynsistä, heitä jotka joutuvat poistumaan luokasta käytävään itkemään ja hengittelemään, ja sitten on niitä, jotka huutavat opettajalle täyttä kurkkua vastalauseita, joiden takaa kuultaa pyyntö: huomaa minut, ole minulle se turvallinen aikuinen, jota minulla ei muualla ole. Mutta oli häiriökäyttäytymisen takana mitä hyvänsä, ongelmatilanteet tunneilla ovat aina pois itse opettamisesta, ja minun työtäni olisi nimenomaan juuri se, opettaminen – niin paljon kuin haluaisinkin ehtiä olla rikkinäisille nuorille se turvallinen aikuinen, minun pitäisi kuitenkin myös ehtiä käydä läpi opetussuunnitelman sisältöjä.
Olin kirjamessuilla kuuntelemassa paneelikeskustelua nuorten tilanteesta, ja siellä asiantuntija puhui nuorten päihteidenkäytöstä. Hän pohti, että ”koulu voisi ottaa näistä nuorista kopin”. Mutta kuinka kummassa! minun teki mieli huutaa. En minä tiedä! Ei minulla ole sosiaalialan koulutusta! Ei nuori edes voisi saada minulta sitä apua, jota hän tarvitsisi. Pelkkä halu auttaa ei riitä.
Se on toki totta, että apu kannattaisi jalkauttaa sinne, missä nuoret ovat, ja he, ainakin toivon mukaan, ovat koulussa. Niin: se tietenkin pitää ottaa huomioon, ettei osa näistä ongelmanuorista edes ilmesty kouluun. Vaikea ”ottaa koppia”, jos heitä ei näy. Lintsaamisen takana voi olla monia syitä, mutta asiaan on vaikea puuttua, jos nuoreen ei saa kontaktia.
Ideaalitilanne olisikin, että voisin ohjata ahdistuneen nuoren ammattiauttajan luokse koulupäivän aikana, mutta näitä auttajia ei ole tarpeeksi, ja esimerkiksi psykologin vastaanotolle on pitkä jono.
Katseen voi kääntää koulun lisäksi koteihin. Tosiasia on kuitenkin se, ettei kotonakaan vanhemmilla ole välttämättä keinoja auttaa oireilevaa nuorta, eikä valitettavasti voida edes olettaa, että vanhemmat kaikissa kodeissa yrittäisivätkään. Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan jopa lähes puolet nuorista joutuu kokemaan kotonaan henkistä väkivaltaa. Nuori etsii epätoivoisesti aikuista, joka huomaisi, kuuntelisi.
Voi kuinka mielelläni ottaisin näistäkin nuorista kopin. Mutta entä jos menee ohi? Turvaverkkojen aukot ovat joskus niin ammottavia, että on helppoa solahtaa verkosta läpi.
Mira Kreivilä