Kalle Rajala
Tänään 57 vuotta täyttävälle Päivi Kaunistolle tulee kesällä kuluneeksi 40 vuotta ikimuistoisesta kisamatkastaan New Yorkin paralympialaisiin. Loimaalla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt ja jokin aika sitten takaisin synnyinseudulleen palannut Kaunisto tuumailee monesta muustakin kuluneen suurin piirtein saman verran aikaa.
– Tuntuu, että kaikesta alkaa olla 40 vuotta. Viime vuonna tuli yläasteelta lähdöstä 40 vuotta, ja nyt ensimmäisistä paralympialaisista tulee 40 vuotta, niin on tämä nyt ihmeellinen ikä, Kaunisto nauraa.
New Yorkissa vuonna 1984 Kaunisto nappasi hopean pituushypystä ja pronssin 100 metrin juoksusta. Erikoiset sattumukset alkoivat 17-vuotiaalla urheilijalla jo ennen kilpailuja, kun polvessa todettua kulumaa hoidettiin lääkepiikein.
– Viimeinen piikki osui niin, että jalka turposi kauheasti, enkä saanut jalkaa taivutettua ollenkaan. Taivuttelin sitä väkisin, että saisin sen toimimaan ja se oli kisoissakin aika vahvasti sidottuna. Ei se sitten kisojen jälkeen harmittanut yhtään.
Seuraavina vuosina menestystä tuli myös MM-, ja EM-kisoista, mutta seuraavat paralympialaiset menivät ilman mitalisadetta. 100 metriltä tuloksena oli katkera neljäs sija, 200 metriltä viides, ja kiekonheitossa Kaunisto oli kuudes.
Tuolloin Suomesta lähetettiin urheilija kisoihin, mikäli hänen tuloksensa oli maailman kolmen parhaan joukossa.
– 1988 Soulista ei tullut mitaleja, vaan vain pistesijoja. Valmentaja sanoi sitten kotimatkalla, että ei mennyt ihan niin kuin piti.
Paralympialaisjoukkueen budjetti oli Soulissa 200 000 markkaa, ja se näkyi tiukkojen valintakriteerien lisäksi aivan kaikessa muussakin. Esimerkiksi kisa-asut löytyivät jonkin vaateketjun ylijäämävarastosta, eivätkä ne olleet edes sopivan kokoisia.
– Verkkarit olivat sellaisia, että jokainen sai hakaneulojen kanssa kääntää hihoja. Kun kisoista tultiin takaisin, niin veryttelyasut kerättiin takaisin ja jaettiin seuraaviin kisoihin taas samat verkkarit.
Soulissa pikamatkoja juossut Kaunisto ja hänen pitkiä matkoja juossut huonekaverinsa saivat kisoihin yhteiset shortsit.
– Satuttiin olemaan samankokoiset, ja kun oli tiedossa, että minun lajit ovat ensin, niin pesin ne vain välissä ja annoin kaverille ja sanoin, että ”ole hyvä, sinun vuorosi urheilla”.
– Siinä suhteessa aika iso muutos on tapahtunut, että nykyään ei tarvitse käyttää samoja shortseja.
Vammaisurheilua vaivasi yleinen arvostuksen puute. Sponsorivaatteita paikalliselta urheiluliikkeeltä kysyessään Kaunisto sai vastauksen, ettei liike halua tukea yksilöurheilua, vaan pelkästään pesäpalloa.
Onneksi Loimaalta löytyi toinenkin urheiluliike, josta Kaunisto sai college-puvun ja tossut. Liike sai tietysti samalla näkyvyyttä ja uuden asiakkaan.
– En ollut heiltä aiemmin mitään edes ostanut, mutta olivat sitä mieltä, että totta kai he lähtevät paikallista olympiaurheilijaa tukemaan.
Arvostuksen puutteesta lisäesimerkkinä Kaunisto nostaa kansallislaulujen puuttumisen. Palkintojenjaoissa kultamitalisteille soitettiin Olympiahymni, sillä kansallislaulujen soittaminen olisi Kansainvälisen olympiakomitean silloisen puheenjohtajan, espanjalaisen Juan Antonio Samaranchin mukaan ollut olympia-aatteen häväistystä.
– Olen tosi onnellinen siitä, että nykypäivänä myös vammaiskisoja näytetään ja ihmiset niitä myös haluavat katsoa. Saman työn urheilijat joutuvat menestyksen eteen tekemään ja monet joutuvat tekemään isojakin uhrauksia sen eteen, että edes pystyvät osallistumaan.
Järjestäytynyt vammaisurheilutoiminta alkoi toisen maailmansodan jälkeen, mutta se nautti arvostusta lähinnä Yhdysvalloissa.
– Suomessa ei silloin kauheasti vammaisurheilusta välitetty. Mutta esimerkiksi vuoden 1984 kisat avasi Ronald Reagan. Siellä hän seisoi radalla ilman mitään panssarilaseja tai muuta. Kisakylässä oli turvallista olla, kun siellä oli tuhat poliisia valvomassa.
Suomessa opetusministeri piti mitalisteille vastaanoton, mutta Presidentinlinnaan ei tullut kutsua. Kaunisto aprikoi sen johtuneen siitä, ettei tullut kultamitalia.
– Loimaan kunnalta sain kahdesta olympiamitalista pienen maljakon. Ja kun sitä katsoo tarkemmin, niin ei se alun perin ole edes minulle tarkoitettu.
Kolmas olympiamatka Kaunistolta peruuntui kaksi viikkoa ennen vuoden 1992 Barcelonan kisoja. Hänet oli jo valittu osallistujaksi kiekonheittoon, mutta sarjaan ilmoittautui vain kuusi osallistujaa, kun minimimäärä oli kahdeksan.
– Urheilu-ura loppui sitten 25-vuotiaana, kun mietin, että seuraaviin isoihin kisoihin on taas neljä vuotta eikä motivaatio riittänyt pelkästään SM-kisoihin.
Yleisurheilu-uran jälkeen Kaunisto lauloi viisi vuotta bändissä. Sen jälkeen koitti paluu urheilukentille, tällä kertaa lajina oli petankki. Teräskuulat lennättivät hänet SM-mitaleiden lisäksi jälleen maajoukkue-edustajaksi.
Syntymälahjana saamastaan tyngästä käsivarresta Kaunisto ei koskaan ole halunnut tehdä numeroa. Käden kanssa on aina tullut toimeen, ja ei se usein muitakaan häiritse.
– Aina ei toki näin ole ollut – aikanaan nuorena tuli baarissa eräs nainen sanomaan, että ”anteeksi vaan, mutta tuollaiset ei kuulu tänne”. Hänellä oli se ongelma.
Nykyään Kaunisto nauttii karaokelaulamisesta, seuraa urheilua tiiviisti ja haaveilee lähtevänsä Pariisin paralympialaisiin muistelemaan omia urheiluvuosiaan. Hän kertoo olevansa avoin kaikelle uudelle, vaikkei elämä aina olekaan kohdellut silkkihansikkain.
– On hienoa, että on jotain mitä muistella, eikä tarvitse sitten joskus miettiä, että tässäkö tämä nyt oli. Tässä on kyllä sattunut ja tapahtunut ja kivoja kokemuksia suurin osa.