Vanhan talon olohuoneen lattiaa oli tukevoitettu 30-millisillä filmivanerilevyillä, joita oli ruuvattu kolme kerrosta päällekkäin. Paksut kaiutinjohdot eivät lojuneet lattialla miten sattuu, vaan ne oli nostettu ilmaan ja lepäsivät ikään kuin pikkuisten haarukkamaisten siltojen varassa. Suuret paneelikaiuttimet ylvästelivät katseenvangitsijoina. Huoneen hehkuvin esine oli kuitenkin ilmeisen kallis putkivahvistin, jonka merkin olen ihme kyllä unohtanut. Maistiaismusiikkina oli Dire Straitsia. Suu levisi hallitsemattomaan virneeseen, vaikka olin asiallisella työkeikalla. Laitteiden omistaja sen sijaan kuunteli soundia otsa rypyssä, olihan hän sentään vakavamielinen high endin harrastaja.
Pääsin tällaiseen parisenkymmentä kilometriä Näsinneulasta sijainneeseen kotiin juttukeikalle muinaisessa menneisyydessä. Henkilökuvan kohteena oli eräs high end -harrastaja, joka kertoi vaihtaneensa suhteellisen uuden Mersunsa hiljattain vanhaan Toyotaan saadakseen rahaa laitteistonsa päivittämiseen. Autokauppa oli mahdollistanut myös olohuoneen pyhittämisen kokonaan harrastukselle, kun hellasärö oli kuulemma kehittynyt kestämättömän suureksi.
Kyseessä oli arkkityyppi stereolaiteintoilijasta, jolta harrastus oli ilmiselvästi lähtenyt molemmista lapasista ajat sitten. Heitä kutsutaan myös audiofiileiksi, joita musiikin moniottelija Alan Parsons on kuvannut seuraavasti: Audiofiilit eivät käytä laitteitaan kuunnellakseen musiikkia vaan käyttävät musiikkia kuunnellakseen laitteitaan.
Kokemus oli yksi mielenkiintoisimmista juttukeikoistani kautta aikojen, olinhan itsekin nuorena (kyllä, siitä on hyvin kauan aikaa) tavattoman kiinnostunut kotistereoista.
Muistan kokeneeni ensimmäisen wow mikä soundi -tunteeni alta kymmenvuotiaana, kun puukuorisen 1960-luvulta peräisin olevan Asa-pöytäradion takapaneelista löytyi liitäntä lisäkaiuttimelle. Naapurin lähes kaikkien alojen erikoismieheltä löytyi tarkoitukseen sopiva kailotin, jonka din-liittimen kytkin innosta piukeena ja tärisevin käsin paikoilleen. Laajennuksen testimusiikkina oli Abbaa, joka tuntui siirtyvän Tukholmasta samaan huoneeseen diskoilemaan. Tai ainakin Maarianhaminaan.
Stereoiden kiehtovuus voimistui teinivuosina, jolloin kävin harva se päivä kuolaamassa laitteita paikallisissa kodinkoneliikkeissä. Pelkäksi unelmoinniksi käynnit eivät jääneet vaan tein hankintojakin, joihin sijoitin huomattavan osan kesätöistä sekä ilmaisjakelulehtien jaosta saamiani markoista.
Yhden sykähdyttävimmistä ostoksistani tein Tv ja Koneessa, jonka käytettyjen laitteiden nurkkauksesta löytyi komia puukuorinen Sansuin viritinvahvistin. Loimaan Sähköstä hankin mansikkapeltorahoilla upouudet OR-kaiuttimet. Kone-Villestä ostin logiikkaohjatun Akai-kasettidekin sekä niin ikään Akain cd-soittimen, jonka napsumaton ja vouvaamaton sointi vei kuulijan kauaksi tulevaisuuteen. Ensimmäinen cd-levysijoitukseni oli Toto IV, joka soi edelleen hienosti, noin 40 vuoden jälkeen.
Mahtaisinkohan muistaa merkit, palautuisikovathan hyvän soundin aiheuttamat kylmänväreet yhtä väkevästi mieleen, jos olisin saanut kyseiset laitteet tuosta vain, ilman omaa vaivannäköä?
Sampsa Hakala
sampsa.hakala@loimaanlehti.fi