Valonkulkijat. Loimaan teatteri. Käsikirjoitus Kati Seppälä, Hannele Wilén ja nuoret. Ohjaus Kati Seppälä, Mekku Mutala, Sini Lindholm, Hannele Wilén. Tanssit Sini Lindholm. Teema- ja taustamusiikit Lauri Seppälä. Bändin biisit Leevi Laine, Aleksi Mäkilä, Joni Suikkanen, Samuli Saarijärvi, Eero Taberman. Puvustus: Hannele Wilén ja työryhmä. Valot: Juho Kaunisto. Lavastuksen toteutus Jani Hägg, Sari Äikää-Torkkeli. Tekniikka: Elias Huolman, Joona Laaksonen. Julisteet, käsiohjelma, äänitykset, kuvat Novidan audiovisuaalisen viestinnän 3. vuoden opiskelijat Eetu Heikkilä-Kiiveri, Jani Mäkilä, Jenna Elo, Maria Taurén, Sami Ala-Kleme. Esityksen taltiointi Ville Kostamoinen ja Novidan audiovisuaalisen viestinnän 1. vuoden opiskelijat. Miljöökuvat Opiskelijat ja työryhmä. Ensi-ilta 16.3.
Loimaan teatterin kasvateista ja sen pitkäaikaisista toimijoista koostunut Valonkulkijat-ryhmä kiersi viime keväänä kouluja ja värväsi nuoria tekemään esitystä siitä, millaista on olla nuori juuri nyt ja millaisella näytelmällä siitä voitaisiin kertoa. Erityisesti pohdinnassa oli se, miten nuorten tulevaisuuteen liittyisi toiveikkuus ( LL 27.3.2023).
Käsikirjoitusta on tehty nuorten kanssa keskustellen ja nuorten esiin nostamista aiheista. Nyt teatteri kutsuu kaikkia nuoria katsomaan esitystä. Lippu on ilmainen ysiluokkalaisille ja Novidan opiskelijoille, mutta se pitää etukäteen varata teatterilta.
Vaikka nuoret ovat tehneet esityksen nuorille, olisi aikuistenkin suotava se nähdä.
Jo senkin takia, että Valonkulkijat onnistuu osuvasti tavoittamaan tämän hetken nuorten ajatusmaailman, paineet ja valintatilanteet.
Kun näyttämöllä nuoret joutuvat erilaisten valintojen eteen, katsomossa tällainen entinen nuori saa jostain takaraivosta muistikuvan oman teini-iän valintatilanteiden aiheuttamista tunteista. Ne olivat kovia paikkoja, kun piti miettiä mitä kotona on tolkutettu, mitä itse haluaa ja mitä kaveriporukan paine ja odotukset ikäänkuin johdattaisivat tekemään.
Yhtään vähemmän kovia valinnat eivät ole tämänpäivän nuorille. Jokainen aikuinen joka muuta väittää, valehtelee. Yhtä pelottavaa kuin joskus ennenkin on tänäkin päivänä joutua pohtimaan, että entä jos kaverit hylkäävät ja jos jääkin yksin.
Nuoret pelkäävät kiusatuksi tulemista ja kukapa nuoren vanhempi ei pelkäisi ihan sitä samaa.
Muutama päivä ennen ensi-iltaa näkemässäni pääharjoituksessa repliikit tuntuivat muutamissa kohdin vielä loppuvan kolmeen pisteeseen – olevan ikäänkuin ohimennen poistuessa lausuttuja tai haipuvan tyhjyyteen. Sekään ei kuitenkaan saanut kaipaamaan pontevampaa esittämistä tai ”teatterillisuutta”, sillä se olisi tarkoittanut esityksen valtin menettämistä.
Erityisesti alkupuolellaan esitys tuntuu nimittäin jopa jotenkin dokumentaariselta: kuin katselisi nuoria heidän tietämättään. Sitä alleviivaa nuorten monin paikoin tavoittama luonnollisuus. Kaikki vain tapahtuu, sitä ei esitetä.
Inkeri Lahden Moona näyttää sisäisen riehuntansa ulospäinkin arvaamattomalla käytöksellään, mutta Iida Tepponen Heidinä tuntuu patoavan sisälleen vähintään tulivuorta. Jessica Forsbackan Pinja taas on epävarmuudessaan ja ilmaisunsa sävyissä suorastaan särkyvä.
Pahisten roolia sovitellaan rokkijätkille tai sellaiseksi haluaville (Joni Suikkanen, Leevi Laine, Aleksi Mäkilä), mutta heilläkin se on ennemminkin seurausta siitä, kun he ensin sössivät asiansa ja yrittävät niitä sitten kömpelösti paikata. Rokkikukko Jussi (Samuli Saarijärvi) on monelle jopa ihanne, mutta ei sokeassa tähteydentavoittelussaan sen enempää kommunikointikykyinen kuin kukaan muukaan.
Eero Taberman esittää Eetua, ja tekeekin sen hienosti, kohtausten ja näyttämön keskipisteenä olemista vältellen – ikäänkuin Eetu ei uskoisi, että häntäkin haluttaisiin kuulla tai että hänet oikeastaan edes nähtäisiin. Hän pyrkii rokkijätkien bändiin heidän liepeillään roikkuen, mutta ei saa uhrauksistaan huolimatta muuta kuin henkisiä ja fyysisiä mustelmia.
Mihin kaikkeen olemmekaan valmiita tullaksemme hyväksytyksi edes jossain?
Latvialaisia vaihto-oppilaita esittävät Ernest Naula (Viktors) ja Dzulija Lamberte (Evelina) ja heidän tutorinsa Villen roolissa oleva Tapio Schwartz saavat aikaan hyvää energiaa esitykseen. Englanninkielisistä kohtauksista jäävät erityisesti mieleen Evelinan kuvaukset siitä, millaisilta me suomalaiset vaikutamme ja mikä meille on tärkeää. Emme ota uusia ihmisiä mukaan ja suoritamme suorittamasta päästyämme?
Ydinsanomaa ei alleviivata, mutta monessa kohdassa huomaa, että työryhmän mielestä on ollut tärkeää muistuttaa puhumaan ongelmista edes jollekin ja että yhteyden saaminen ihmiseen voi tuoda ihmisen takaisin vaikka miltä partaalta.
Meillä on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään ja sitä pitää malttaa olla käyttämättä väärin.
Loppupuolen kohtauksissa ohjataan todella konkreettisesti ottamaan tarvittaessa yhteyttä hyvinvointialueen mielenterveyspalveluihin, ja sekä pyydetään että annetaan anteeksi ja sanoitetaan tunteita meidän kaikkien puolesta. Näytelmän äitikin osaa esimerkillisesti tukea tytärtään.
Katsoja jää silti miettimään vähän henkilöiden tekojen aiheuttamia syyllisyyksiä ja katkeruutta, ja sitä onko vaikeiden kokemusten yli pääseminen sittenkään niin kovin mutkatonta.
Toivottavasti olisi.
Ja toivottavasti keinoja siihen osataan opettaa ja oppia, kuten Valonkulkijoissa tehtiin. Kun emme kuitenkaan osaa aina valita oikein – emme nuorina emmekä vanhoina.
Kati Uusitalo