LOIMAA Loimaalainen filosofian maisteri Elsa Hietala väittelee parin viikon kuluttua maataloushistoriasta. Hänen väitöskirjansa aiheena ovat kartanot ja maatalouden muutos vuosina 1850–1910.
Hietala tutkii aihetta kahden oman aikansa suurtilan kautta: Aittamäen kartano sijaitsee Loimaalla Onkijoen kylässä ja Pelkolan kartano Hattulassa, Kanta-Hämeessä.
Tilat liittyivät toisiinsa sukuyhteyksien kautta. Aittamäessä asui maanmittari Daniel Wirzeniuksen ja Rungiuksen pappissuvun jälkeläisiä ja Hattulassa Seinäjoelta lähtöisin olevaa Wegeliusten sukua. Hietala kertoo sukuyhteyden syntyneen 1800-luvulla, kun Aittamäestä naitiin kaksi tytärtä emänniksi Pelkolaan.
Hietala tutki aikakautta perheiden välisen kirjeenvaihdon kautta. Pelkolan kartanon arkisto, johon myös Aittamäestä lähetetyt kirjeet sisältyvät, käsittää noin 5 000 kirjettä sekä muuta aineistoa muutaman hyllymetrin verran. Hietala on lukenut väitöskirjaansa varten lähes 2 000 kirjettä.
Molemmat kartanot olivat aatelittomien virkamiesten 1800-luvulla kartanoiksi kohonneita suuria maatiloja.
Kokonaispinta-alaltaan Aittamäen ja Pelkolan kartanot olivat kutakuinkin samankokoisia – molempiin kuului yhteensä noin 1 100 hehtaaria maata, josta 80–90 prosenttia oli luokiteltu metsämaaksi. 1900-luvun alussa Aittamäessä oli peltoa lähes 200 hehtaaria ja Pelkolassa noin sata hehtaaria.
Hietalan mukaan Aittamäen kartano ei ollut Loimaan mittakaavassa peltoalaltaan tavattoman suuri, sillä paikkakunnalta löytyi useita yli sadan peltohehtaarin talonpoikaistilojakin.
Se, mikä erotti kartanoita talonpoikaistiloista, liittyi muun muassa sosiaalisiin ja kulttuurisiin piirteisiin. Kartanolla Hietala tarkoittaa säätyläisomistuksessa ollutta suurta, maaseudulla sijainnutta tilaa, jonka rakennuskanta sekä työntekijöiden määrä ja organisointi poikkesivat seudulla vallitsevista talonpoikaisista tavoista.
– Aittamäen kartano oli suuri työllistäjä. Siellä asui satoja ihmisiä, hän sanoo ja puhuu kartanoyhteisöstä, jonka muodostivat perhe, palkatut työntekijät ja vuokratilojaan viljelleet torpparit.
Hietalan tutkimalla ajanjaksolla Aittamäen kartanossa oli enimmillään 15 torpparia.
Molempien kartanoiden päätuotantosuunta oli 1870-luvulle saakka viljanviljely, ja ennen keinolannoitteiden läpimurtoa eläimiä pidettiin ennen kaikkea pelloille levitettävän lannan takia. Sen jälkeen tiloilla alettiin erikoistua karjatalouden tuotteiden, maidon ja voin tuotantoon.
Aittamäen kartanossa uusia tulonlähteitä haettiin myös perustamalla oluttehdas, joka aloitti toimintansa vuonna 1859.
– Aittamäen oluttehdas oli Suomen ensimmäinen täysin keskelle maaseutua perustettu olutpanimo.
Hietalan tutkimustulokset esimerkiksi Aittamäen kartanon kohdalla kyseenalaistavat käsitystä siitä, että suuryksiköt, kuten kartanot, olisivat olleet automaattisesti keihäänkärkenä uudistettaessa maataloutta.
Hän havainnollistaa, kuinka Aittamäessä käytettiin peltotöissä vetojuhtina härkiä paljon pidempään kuin esimerkiksi pienemmillä talonpoikaistiloilla. Tähän liittyen kartanossa oli pitkään käytössä myös joitakin vanhantyyppisiä työkaluja.
Tämä johtui Hietalan mukaan kartanon suurista volyymeistä: ison mittaluokan takia uudistuksia ei nähty välttämättä taloudellisesti kannattavina.
– Valtamerilaivat kääntyvät hitaasti, hän havainnollistaa ja sanoo, että pienemmät maatilat saattoivat olla muutoksissa paljon notkeampia.
Oman aikansa työvoimavaltaisessa maataloudessa kartanot eivät olisi pärjänneet ilman työntekijöitään. Hietalan mukaan kartanoyhteisössä työntekijöilläkin oli vaikuttamismahdollisuuksia.
– Kaikkia tarvittiin, hän sanoo ja kertoo, että isäntäperheen oli oltava väleissä alustalaisiinsa, jotta kokonaisuus toimi.
Molemminpuolisesta riippuvuussuhteesta kertoo esimerkiksi se, että kartanon työt saattoivat olla vallan pysähdyksissä, jos tiettyyn työhön erikoistunut ratkaiseva työntekijä sairastui.
Kyse ei ollut yksipuolisesta vuorovaikutuksesta isäntien ja alustalaisten välillä.
– Jos asiat eivät olleet hyvin, työntekijöilläkin oli valtaa vaikuttaa.
Kartanoissa töiden johto oli tavallisesti jaettu perinteitä kunnioittaen isännän ja emännän kesken. Hietalan mukaan emäntien vastuulle kuului karjatalous ja heillä oli myös tärkeä rooli sen käytäntöjä uudistettaessa. Emännät joutuivat ottamaan paljon vastuuta tilan hoidosta, sillä kartanoiden isännät olivat usein virkamatkoillaan ja hoitivat muita liikeasioita.
Kartanoyhteisö tarjosi myös oman aikansa sosiaaliturvaa. Yhteisön jäsenten oli oltava toimintakykyisiä, mikä näkyi muun muassa siinä, että laajan kartanoyhteisön jäsenistä pidettiin yhdessä huolta esimerkiksi nälkävuosina.
Jotta kuva ei olisi liian idyllinen, Hietala muistuttaa, että tutkimusjakson loppua kohden kirjeissä ilmenevät myös kasvavat jännitteet kartanon ja alustalaisten välillä. Hänen mukaansa siihen vaikuttivat sekä tarpeet tehostaa tilanpitoa että työoloja koskevat lainsäädännölliset muutokset ja vaatimukset. Hietalan tutkimissa kirjeissä tämä ilmenee muun muassa epätietoisuutena, miten tilanteeseen pitäisi reagoida.
Tilojen tulevaisuuteen tähtäävät päätökset hoituivat kartanoissa eri lailla. Hietala kertoo, että siinä missä Hattulan kartano on yhä tänä päivänä saman suvun omistuksessa, Wirzenius-suvun omistus Aittamäen kartanossa sammui vuonna 1910.
Hänen mukaansa Aittamäen kartanon kohdalla ongelmia aiheuttivat paitsi sukupolvenvaihdoksen venyminen, myös tilan taloudellinen kannattamattomuus. Suvun nuorempi polvi ei saanut tilaa ajoissa haltuunsa.
Hietalan väitöstutkimuksen aiheeseen tuo käytännön kosketuspintaa se, että Aittamäen kartano on hänen lapsuuden kotinsa.
– Vanhempani asuvat kartanossa. Minä asun perheineni kartanon väentuvassa ja viljelemme peltoja.
Hietalalla ei ole sukuyhteyttä kartanoa asuttaneisiin Wirzeniuksiin, sillä kartanon omistajat ovat vaihtuneet useaan otteeseen 1910-luvulta eteenpäin.
Filosofian maisteri Elsa Hietalan Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Kartanot ja maatalouden muutos Wirzenius–Wegelius -suvun kirjeissä 1850–1910” tarkistetaan Turun yliopistossa lauantaina 20. huhtikuuta. Väitöskirja tulee luettavaksi yliopiston verkkosivuille.