65 vuotta sitten aloitti ammattikoulun Loimaalla vajaat 50 nuorta. Näistä ensimmäisistä ammattikoululaisista 15 juhlisti koulutuksensa alkamisen merkkivuotta kokoontumalla jälleen Loimaalle.
Metallipuolen opiskelijoilla on vissi tae siitä, että he olivat nimenomaan ensimmäisiä alan opiskelijoita Loimaalla – he nimittäin muistavat vieläkin, miten raahasivat sorvit ja muut koneet koulun tiloihin.
– Jälkeenpäin sitä ihmeteltiin, miten ne isot koneet sinne saatiin, he pohtivat koulun sokkelot ja rappuset mielessään.
Risto Poskiparta arvioi, että joku sorvikin painoi tuhat kiloa.
Niinkö paljon, pohtii vieruskaveri ja Risto Poskiparta heittää, että sen verran voi aina liioitella ja muutkin vakuuttavat, että sadoista kiloista kumminkin oli kyse.
– Oliko niissä pyörät alla, virnistävät naiset ja Jyrki Hyrskylä nauraa, että ei ollut.
– Nehän olisivat vierineet mäkeä alas.
Koulu kun sijaitsi siihen aikaan nykyisellä kirjastonmäellä.
Autopuolella aloitti 11 poikaa.
– Opettaja Veli Nieminen kasvatti meistä autonasentajia, Voitto Suvila kiittää ja nostaa esiin myös toisen kokoontumisessa paikalla olleen opettajan Jukka Helinin, jonka vastuulla olivat metallityöt.
Vuosiluokalta yksi työskenteli autonasentajana eläkeikäänsä saakka, yksi opiskeli koneteknikoksi ja kaksi autoteknikoksi. Joukosta löytyy myös muun muassa yrittäjänä uransa tehneitä.
Ompelupuolella alku tuntui Raija Sainion mukaan seikkaperäiseltä – ompelukoneen tekniikkaa ja suoran viivan ompeluakin harjoiteltiin kovin kauan ennen kuin oli vuorossa esimerkiksi kaavaoppi.
– Meillä on tilausompelimo koululla, meiltä sai tilata vaatteita, leninkejäkin, hän muistaa ja kertoo, että kaksivuotisen opiskelun aloitti 14 tyttöä, joista yksi lähti perustamaan perhettä ennen toisen opiskeluvuoden alkua.
Naisten vaatteita valmistanut Lapidus vei Venäjälle ja Ruotsiin tuotteitaan ja ompelupuolelta valmistuneista tehdas työllisti heti useita.
Muut tytöt hajaantuivat Etelä-Suomeen, osa jatkoi koulua ja kotiompelijakin joukosta löytyi.
– Perheenäideiksi ryhtyi suuri osa.
Metallipuolella aloitti 14 opiskelijaa, ja valmistuneista on osa toiminut metallimiehenä koko työelämänsä ajan. Rakennuspuolella aloittajia oli seitsemän ja Eino Pöllänen muistaa, että opettaja Heikki Rautanen piti hyvää kuria ja opetti hyvin.
– Hänen ansiotaan oli opiskelutahtomme.
Neljä porukasta jatkoikin opintojaan rakennusmestariksi saakka.
Opiskeluinnostuksen sytyttämisestä kehuu Altti Keskilohkokin loimaalaisoppilaitosta.
– Emme vielä yltäneet ammattilaistasolle valmistuttuamme, mutta koulusta sai hyvän pohjan.
Erikoisuuskin muistui koulusta mieleen.
– Jo silloin oli mahdollista opiskella vapaaehtoisena englantia, hän kertoo ja ompelupuolen naiset muistelevat, että heille opetettiin ruotsia – että olisikin saanut opiskella englantia kanssa.
– En kyllä oppinut ruotsiakaan, yksi kommentoi virnistäen.
Porukan opiskeluvuosina oli vuoropäivin teoriaa ja työtä, ja koulu oli edelläkävijä muutenkin kuin englannin opetuksessa.
– Koulussa oli sellainen jyrsin, jollaista ei sen ajan pajoissa vielä ollut, Pertti Ylinen kertoo ja Risto Poskiparta muistaa, että kun hän meni Turkuun töihin ja kertoi olevansa aarporaaja, niin työpaikalla väitettiin, että ei semmoisia olekaan.
Osa tuli kokoontumiseen kivenheiton päästä, osa vähän kauempaa. Joku joukosta on teillä tietymättömilläkin, ja osa ei enää jaksa lähteä kokoontumisiin, joita on pidetty jo ainakin 30 vuoden ajan. Edesmenneitäkin on jo viitisentoista, porukka laskee.
Kuuluisimmaksi joukostaan he laskevat rakennuspuolella opiskelleen Simo Heleniuksen, josta tuli kuvanveistäjä.
– Hän saa taiteilijaeläkettäkin, sitä ei kukaan muu meistä saa, Raija Sainio kertoo.
– Vielä, vastataan äkkiä vitsikkäästi porukasta.
Joukossa kiertänyt kouluaikojen kuva saa aikaan huokauksia ja pientä nostalgiaakin.
Raija Sainio muistaa, miten pojat tuntuivat silloin keskenkasvuisilta – olivat aina vähän likaisia, kun olivat rassanneet jotain autoja tai hitsanneet. Ja olivat hentojakin, kun silloinen ruoka ei kai ollut niin ravitsevaakaan kuin tänäpäivänä, hän epäilee.
– Aina heillä oli ylisuuret haalarit, hän sanoo ja viittaa kuvaan, jossa pojat vähän kyllä ovat kuin tyttöjä pienempinä heidän takanaan.
Kun vuosiluokat 30 vuotta kuvaa myöhemmin kokoontuivat ensimmäistä kertaa yhteen, oli yllätys hänen mukaansa suuri.
– Kuinka komeiden miesten kanssa me oltiinkaan opiskeltu, hän toteaa pilke silmäkulmassa.
Ihan pelkkää koulunkäyntiä ei elämä ollut.
– Kerran rehtori sai päähänsä vesiämpärin, jonka pojat olivat tarkoittaneet jollekin kaverilleen, Raija Sainio muistaa viattomaksi kepposeksi laskemaansa tapausta.
Rehtorilla oli kuulemma huumorintajua ja keppostelijoita ei kovin pahasti rangaistu.
Asko Laaksonen muistaa iltajuhlan, jossa kisattiin Marie-keksin syönnissä kaikkien edessä lavalla.
– Sitä ei meinannut millään saada syötyä, kun se on niin kuivaa, hän kertoo.
– Ja minut nämä opetti tanssimaan, Voitto Suvila viittaa edelleen kiitollisena ompelupuolen tyttöihin.
Nämä myöntävät auliisti, että niin opetettiinkin.
– Käytiin juhlissa vuorollaan hakemassa kaikkia tanssiin, sanottiin vaan, että se on sun huki nyt.
Nykyisille ammattiinopiskelijoille heillä on selvät terveiset.
– Yrittäkää vaan sitkeästi opiskella, kyllä se kunnia lopussa seisoo, Sirkka Rosti viestittää.
