Rosoiset ja harmaat alariviin peukalon juureen, sileät ja pyöreät verrokiksi viereen. Punainen, vaalearaidallinen, perinteinen ruskea. Järjestely keskeytyy, kun kahmalollinen soraa on päätyä pienen kivimiehen kitaan. ”Ei suuhun!”, viidennensadannen kerran.
Pikkukivet, isot kivet, hiekanmuruset ja rouheat murskeet tuntuvat olevan parasta, mitä ulkoilun riemusta kiinni saanut ihmisen taimi ymmärtää maailmankaikkeudesta. Kiviä voi kuljettaa paikasta toiseen. Kas, tänne mahtuu monta, mutta tänne ei yhtään. Kiviä voi neppailla kasaan ja ihmetellä, miten painovoima toimii. Ja kivien maistelu, sehän vasta lystikästä onkin!
Lapset ovat tässä(kin) suhteessa fiksumpia kuin varttuneemmat. Siinä missä aikuiset opettelevat mindfulnessia Youtubesta, lapset osaavat luonnostaan pysähtyä ihmettelemään ympäristöä. Kiire ja laput silmillä kulkeminen opitaan vasta myöhemmässä elämänvaiheessa.
Tampereen museokeskus Vapriikissa on Kivimuseo. Miten kuolettavan tylsä aihe, tuumin, kun vierailin museossa aikana ennen pientä kivimiestä. Näyttelytila jäi kiertämättä, sillä Vapriikissa riitti muuta ihmeteltävää aikaikkunan täydeltä.
Kivimuseo on lasten suosikki, mutta minä olenkin tylsä aikuinen. Sellainen, johon kivien voimaan uskominen ei ole tarttunut. Trendikkäät ja vakavasti otettavat aikuiset imevät kivistä ja kristalleista vahvistusta intuitiolleen. Oma intuitioni taas sanoo, että monelle meistä tekisi ihan hyvää paikallistaa oma sisäinen lapsensa ja tutkailla puhuttelevia kiviä useammin luonnossa, vaikka edes kaupunkiluonnossa.
Ihminen on mestari arvottamaan asioita. Arvottaminen luultavasti tyydyttää jonkinlaista järjestelmällisyyden tarvetta, mutta mielestäni on veikeää, että kivetkin lajittelemme tavallisiin kiviin, jalokiviin ja luonnonnähtävyyksiin.
Jalokivet ovat harvinaisia, mutta vielä harvinaisempia ja kutkuttavalla tavalla uhkaaviakin ovat avaruudesta tippuneet kivet, meteoriitit, ja niiden puhkomat kuopat. Jääkauden aikaan Suomen maisemaa muovasivat siirtolohkareet eli hiidenkivet. Hiidenkirnun järsintään on tarvittu yksi sisukas kivi, ja uhrikivilläkin on tavanomaista kiveä suurempi merkitys.
Tavallinenkin kivi voi olla aarre. Tutkivassa iässä olevan lapsen käsissä ihan joka ikisellä kivenmorkulalla näyttäisi olevan kokoaan suurempi tehtävä tässä universumissa, mutta vaikka ei kävisi ihan niin fanaattiseksi, kannattaa kiville suoda hetki aikaa. Mielestäni Metsämaan Pyramidipiknik on tästä mitä valloittavin esimerkki. Jokaisella pyramidiin tuodulla kivellä on tarina, ja tarinat on päätetty järjestäjien toimesta kirjata ylös.
Suomalaisessa sananparressa helpotusta kuvataan toteamalla, että kivi vierähti sydämeltä. Sanonta on eittämättä kivien vähättelyä. Eikö olisikin jaloa, jos rintalastan alla sijaitsisi jotain yhtä ikiaikaista ja kiehtovaa kuin mitä kivet ovat. Eihän pumpun syrjässä nököttävän kiven tarvitsisi olla iso. Jokainen kantaa sen, minkä jaksaa.
Katriina Reijonen