Lapset istuvat vieri vieressä penkillä. He ovat hiljaa ja kiltisti. Heitä vahtii älypuhelin. He ovat yhdessä, mutta jokainen sulkeutunut omaan yksityiseen suorakaiteenmuotoiseen kuplaansa. Viihdyttävä sisältö kuplan sisällä ei lopu milloinkaan. Toisin on lapsuuden laita. Millaisia muistoja suorakaiteen sisällä vietetystä ajasta jää?
Voi kun lapset vielä leikkisivät, aikuiset huokailevat. Kai se on meistä aikuisistakin kiinni, mitä lapset tekevät, ajattelen.
Kuulen huokailevien aikuisten puheessa myös jonkinlaista haikeutta, kaipuuta omaan lapsuuteen, jossa päivät olivat huolettomia ja tuntuivat päättymättömiltä. Vietin lapsuuteni Loimaalla Kartanomäessä. Meidän oli pakko keksiä itse tekemistä, koska viihdykkeitä ei ollut liiaksi asti, ei suinkaan niin helposti saatavilla kuin nykyään. Vain mielikuvitus oli rajana.
Ja mitä kaikkea keksimmekään! Tykkäsin perinteisistä nukkeleikeistä ja nukkekodista, mutta mitä jos nukkekodin käänsikin toiseen asentoon ja keksi hahmoille jonkinlaisen pakotilanteen? Lapsuudessani Pokémon oli kova juttu, keksimme myös omia Pokémon-hahmoja ja piirsimme ja leikimme niitä. Majoja tietenkin rakennettiin. Kehitimme omia pihapelejä saataville olleista tarvikkeista, myös lautapelejä kehitimme itse. Joskus leikit olivat niin hurjia, ettei niistä uskaltanut kertoa äidille. Äiti liimasi laastarin leikin tuoksinassa tulleen ruhjeen päälle, ja sitten mentiin taas.
Olen loputtoman iloinen siitä, että leikin lapsena paljon ja että ylipäätään sain viettää lapsuuden, johon kuuluivat leikit, seikkailut ja toilailut. Muistan alakoulusta ne lapset, jotka päättivät ryhtyä aikuisiksi jo hyvin pieninä ja pyörittelivät silmiään niille, joilla vielä oli barbeja. Sekin oli leikkiä, heidän aikuisleikkinsä. Luulen, että barbileikit olivat hauskempia.
Leikkiminen tosiaan oli hauskaa, ja se oli myös kehittävää – ilman eri ponnistuksia opimme kieltä, luovuutta, motoriikkaa ja tunne- ja ongelmanratkaisutaitoja. Yhdessä leikkiessä opimme myös sosiaalisia taitoja. Pääsimme testaamaan oppimaamme ilman epäonnistumisen pelkoa. Kaiken tämän lisäksi leikkiminen tuki psyykkistä hyvinvointia, sillä leikin kautta lapsi saattaa käsitellä erilaisia kokemuksia ja tunteita lapselle sopivilla tavoilla.
Vaikka leikin idea on hauskuus – ei hyöty –, on leikitystä lapsuudesta taatusti ollut hyötyä myös aikuisuudessa. Leikeissä opitut kognitiiviset taidot ovat auttaneet eteenpäin opiskelussa, luovuus on ollut valtti myös työelämässä. Yhteistyötaidot, joita leikkiminen on opettanut, ovat kannatelleet ja antaneet keinoja pärjätä myös kiistatilanteissa. Kyky ajatella abstraktisti ja monipuolisesti on auttanut siinä, ettei niele purematta.
Autetaan myös 2020-luvun lapsia löytämään leikkimisen ilo. Kannustetaan heitä nostamaan katse kännykästä. Kapula on viihdettä pullollaan, mutta maailma ulkopuolella on vieläkin avarampi.
Mira Kreivilä