Rupesin alkukeväästä miettimään, kuinka paljon lapset kirjoittavat nykyään tarinoita koulussa. Asia nousi esiin, kun alakouluikäinen lapseni ei ollut ehtinyt saada äidinkielentunnilla aloittamaansa tarinaa valmiiksi ja joutui jatkamaan sitä kotona. Tekstiä oli jo monta sivua, mutta seikkailu oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei olisi kuitenkaan halunnut enää kirjoittaa sitä, koska koki sen epäreiluna: ne, jotka tekivät lyhyen tarinan, saivat sen valmiiksi jo tunnilla, kun taas hänen tarinaansa olisi mahtunut vaikka minkälaisia käänteitä, jos siihen olisi annettu aikaa. Kotona omalla ajalla jatkaminen ei tuntunut mielekkäältä, ja siksi vauhdikkaasti alkanut kertomus lässähti ja loppui ennen aikojaan.
Äidinkielenopettajat kertoivat hiljattain huolestaan (Yle 18.5.), etteivät nykylapset kykene enää kirjoittamaan kunnollisia tarinoita. Syitä on monia, joista suurin on ehkä nykyteknologia, joka muovaa ihmisistä lyhytjänteisiä videontuijottajia. Silloin pitkäjänteisen tarinan kirjoittaminen voi tuntua mahdottomalta, etenkin, jos se pitää kirjoittaa kynällä.
Paitsi pidempien tekstien kirjoittaminen myös niiden lukeminen ovat taitoja, joihin meidän jokaisen pitäisi kyetä. Hiljattain 60-vuotispäiviään viettänyt Suomen menestyneimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Timo Parvela sanoi juhlahaastattelussaan (TS 18.5.), että lukutaito on kansalaistaito, jonka heikkenemisestä seuraa muun muassa populismin kasvua ja radikalisoitumista. Seuraukset näkyvät hänen mielestään jo Yhdysvalloissa, jossa kolmanneksella kansasta on niin heikko lukutaito, että lehtiä on vaikea lukea.
Kuten lapseni tapaus osoittaa, pitkien tarinoiden kirjoittamiseen ei ole tarpeeksi aikaa koulussa. Toisaalta niiden tekemiseen ei kannusteta myöskään yhteiskunnassamme. Harvassa ovat nimittäin ne kirjailijat, jotka elävät työllään. Ja äänikirjojen myötä toimeentulo on kaventunut entisestään. Kirjailijaliiton selvityksen mukaan kovakantinen kirja tuotti kirjailijalle vuonna 2019 keskimäärin 3,10 euroa myydyltä kappaleelta, kun taas äänikirjasta maksettu palkkio oli noin viidennes painetun kirjan palkkiosta. Kirjastolainaukset puolestaan tuottavat kirjailijalle Sanaston mukaan 26–32 senttiä per kirjastolaina jakaantuen mahdollisten kääntäjien ja kuvittajien kanssa.
Pitäisikö tästä kaikesta olla huolissaan? Pitäisi, ja pitää. Itsenäinen ja analyyttinen ajattelu vaatii riittävän hyvän luku- ja kirjoitustaidon. Jos nämä rapautuvat, ihmisten kyky toimia yhteiskunnassa heikkenee. Toisaalta, jos ammattikirjoittajille, kustantamoille ja mediataloille ei mahdollisteta riittävää toimeentuloa, kirjoista ja lehtijutuista häviää monipuolisuus ja tuoreet näkökulmat. Yhden totuuden yhteiskunta ja kansalaisten heikko lukutaito ovat vaarallinen yhdistelmä. Esimerkkiä tästä ei tarvitse kaukaa hakea.